— "Mutta jos hän nukkuu?"
— "Oi, sitä hän ei tee, sen voin ta'ata. Hän pyysi minulta jo aikoja sitte saadaksensa lukea erästä romania, jota häneltä kuitenkin kielsin, koska se ei vielä ole hänelle sovelias; sen annan nyt hänelle ja olen varma siitä, että hän sen ääressä pysyy hereillä aina aamuun asti."
— "Sepä hyvä. Vielä yksi kysymys, missi. Suokaa anteeksi, missi. Kovin indiskreti kysymys, mutta sitä ei voi välttää. Onko teillä … onko teillä … kastetodistusta?"
—- "Pitäisihän olla. Vaikka minä luulen, että pappi epähuomiosta kirjoitti ulos tätini todistuksen; hänenkin nimensä on, näette sen, Natalie."
— "Se on sangen todennäköistä. Muutoin ei sitä tarvitse näyttää kellekään muulle, kuin vihkivälle papille. Älkää unhottako sitä mukaanne ottamasta."
Nyyhkien vakuutti miss Natalie olevansa tähänkin uhraukseen valmiina.
Herra Vendelin pyysi vielä vaan sitä, ettei hän nyyhkisi paljon, sillä se synnyttää epäluuloa ja tämä on varsin tarpeetonta. Täten päättäen puhemies-tointansa, riensi hän kotia valmistelemaan itseään ilon- isän[54] virkaan.
Miss Natalie ei kuitenkaan seurannut hänen neuvoansa, sillä palattuaan korridorista huoneesen, heittäysi hän Herminen kaulaan ja rupesi siinä niin kovasti itkemään, että tämä vaan suurella vaivalla sai häntä rauhoittumaan.
Onhan tapa semmoinen.
— "Ei kukaan voi aavistaa, mitä minä tunnen. Te yksinänne, rakas Hermine, minun sieluni kuva. Jos minun täytyy jättää tämä talo, vuotaa sydämeni verta yksistään teidän tähtenne; mutta eikö totta, te ette soimaa minua, jos asianhaarat pakoittaisivat minua tätä perhettä jättämään? jos minun sen kanssa, johon olen kohtaloni yhdistänyt, täytyisi lähteä yksinäiselle pakoretkellekin? Sillä mikä lienee jalompi kutsumus vaimolle, kuin ottaa osaa rakastetun miehen suruihin ja kärsimyksiin! Tämä on ihanin tehtävä vaimon sydämelle, joka siinä voipi osottaa suurinta voimaa."