Eliz'kin vapautettiin päässä-laskemisesta illallisen jälkeen. Koska hän tänään oli hyvästi käyttänyt itsensä, sai hän mennä aikaisin levolle.
Noin kello kymmenen aikaan oli jo kastellissa kaikki hiljalleen; viimeinen lampunvalo sammui, ainoastaan yölamppu loisti vielä neitien asuin-osastosta.
Tässä oli kaksi toistensa kanssa yhteydessä olevaa kamaria; se, joka oli korridorin vieressä, oli Herminen ja koti-opettajattaren, ja siitä tultiin pieneen kamariin, jossa Eliz makasi; viime mainitusta ei ollut mitään erinäistä ulostultavaa.
Eliz'in kamarin akkuna oli luukulla suljettu; toisessa kamarissa olivat toisen akkunan luukut auki. Tämä oli merkki herra Vendelin Maxenpfutsch'ille, että täällä sisällä kaikki on valmiina.
Herra Vendelin taas oli puolestaan tehnyt sen välipuheen, että hän ilmoitusmerkiksi heittäisi alhaalta pienoisen kiven valaistuun akkunaan.
Hetken kuluttua kuului kiven-helähys akkunan-ruutua vastaan. Missi pyysi Hermineä laskemaan kätensä hänen sydämensä kohdalle ja tunnustamaan kuinka sitä tykytti! — joka olikin totta.
Kääriyten sitte huiviinsa antoi hän Herminen saattaa itseään kiertoportaita myöten alas, ja kun he olivat tulleet taka-oven luokse, jätti hän tälle sen avaimen, jonka Ankerschmidt erittäin oli uskonut missin haltuun; siinä vielä kerran oppilastaan syleiltyänsä, astui hän ulos avatusta ovesta. Hermine peitti samalla hetkellä kynttilän, jottei sen valo näkyisi ulos puutarhaan. Sitte lukitsi hän taas oven.
— "Tässä olen, missi", kuiskasi herra Vendelin, joka seisoi kyyryllänsä seinän vieressä ja tarjosi käsivarttaan ryöstettävälle naiselle.
— "Oi, kuinka minua peloittaa!" sopersi tämä. kainostellen.
"Tämmöisessä pimeässä."
— "Taskussani on lamppu; minä otan sen puistossa esiin."