Puoli-yö oli jo mennyt, mutta Bogumil ei vielä ollut palannut.
Miss Nataliessa heräsi kauhea ajatus.
— "Hyvä herra, jos 'hän' jostakin sattumuksesta ei tulisi tänä yönä, mitä sanoisi maailma siitä, että minä — että te — täällä — yhdessä — ulkopuolla kastellia — kokonaisen, aamuun asti kestävän illan —"
Herra Vendelin tunsi kylmän värähdyksen juoksevan pitkin selkänahkaansa.
Tuopa olisi onneton asema! Lopulta hänen vielä täytyisi naida missi.
— "No, eihän se voi tapahtua", lohdutti hän huolestunutta morsianta; "se on aivan mahdotonta. Minä olen varma ystävästäni. Jota minä kerran ystäväkseni nimitän! Hän on vakavan-luonteinen mies."
— "Oi, en minäkään sitä tarkoita, mutta jos joku onnettomuus olisi matkalla tapahtunut? Ehkä on vaunut ajettu kumoon ojaan ja hän pahasti loukkaantunut? Taikka jos hän on joutunut rosvojen kynsiin, urhoollisesti puolustanut itseään ja vihdoin murhattu? Vai lieneekö hän pimeässä eksynyt?"
— "Ah, ei suinkaan. Älkää olko levoton. Minä tiedän jo, minkätähden he viipyvät. Varmaankin on pappia kutsuttu jotakin kuolemaisillaan olevaa sairasta ripittämään, ja siitä viivytys. Sillä tietäkää, missi, papin on velvollisuus ennemmin auttaa kuolevaisia, kuin naimisiin-meneviä."
Siitä olivatkin nyt molemmat yksimielisiä, että sillä, joka tahtoo kuolla, todellakin on enemmän syytä olla malttamaton, kuin sillä, joka itseään vihille valmistaa.
Mutta voi tuskaa, sill'aikaa olisi jo tuo kunnian-arvoinen herra ehtinyt kuolleensa haudatakin, näitten pitkien, toinen toistaan seuraavien tuntien kuluessa! Kului tunti, kaksi tuntia, kolme tuntia sydänyöstä, eikä vaunuja vieläkään kuulunut. Ihan varmaan ovat ryövärit hänet käsiinsä saaneet!