"Armas, hyvä sisareni!
Älä soimaa minua siitä askelesta, jonka nyt olen astunut. Minä en voi elää ilman tätä miestä. Vaikkapa hän olisi murhaaja, lähtisin minä hänen kanssaan. Minä tiedän, että se on mielettömyyttä, mutta en voi siitä itseäni irroittaa. Isäni ajoi hänet tänään pois, eikä tietänyt, että hän samassa karkotti minutkin ulos maailmaan. Isälleni en uskalla kirjoittaa: hän ei lukisi kirjettäni; hän kiroisi minut. Mutta sinua hän rakastaa, sinä olet niin hyvä; eikä minulla ole ketään, jonka edessä puolustaisin itseäni, vaan yksistään sinä. En tiedä, mitä sinulta pyytäisin; pääni on niin sekaisin. Sinä sen paraiten tiedät. Astu meidän ja isämme väliin; sinun hyvä sydämesi keksii, mitä sinun on tekeminen. Jumala sinua siunatkoon! Minä suutelen sinua sata kertaa, tuhat kertaa.
Hermine.
P. S. Missi ja tirehtori eivät tiedä mistään; jos mahdollista, puolusta heitä isäni edessä. Itke minua!
H."
Viimeistä lausetta ei olisi tarvinnut kirjoittaa siihen, sillä kirjeen luettuansa purskahti Eliz niin kovaan itkuun, että kyynelet purona juoksivat hänen punastuneille poskillensa; hän puristi kättänsä ja kävi epätoivoisena edes takaisin kamarissa; hän löysi sisarensa kaulaliinan, joka oli jäänyt tuolille; sitä hän suuteli sadoin kerroin ja painoi poveansa vastaan, ja nyyhki ja itki uudestaan, niinkuin kesäinen sadekuuro, ja suuteli kirjettä ja kaulaliinaa, niin että palkolliset kuulivat tuon kovan nyyhkytyksen ja kamarityttö katsoi parhaaksi tulla sisään tiedustamaan, eikö mitään tarvittaisi.
Kun ovi avattiin, muuttui tuskastuneen tytön katkeruus hurjaksi vimmaksi; hän luuli missin tulevan. Tuimasti säihkyvillä silmillä hyökkäsi hän ovea kohden, niin että kamarityttö pelästyneenä kavahti takaisin, kun neiti syöksähti hänen eteensä.
— "Missä missi on?" huusi Eliz, ja hänen vapisi joka jäsen hillitsemättömästä mielenkuohusta.
Tuo katsoa töllisteli ympärillensä ja kohautti olkapäitään.
Eliz tarttui vihaisesti palkollisen olkapäähän.