Herra tohtori rupesi juuri toista kuppia juomaan, kun palvelija hopeisella lautasella toi sisään kahden klientin käyntikortin, jotka tahtoivat neuvotella hänen kanssaan.
— "Näin aikaisin!" ärisi tohtori herrasmaisella ylpeydellä, vetäen taskustaan esiin komean kronometerinsa, joka osoitti 10 ja 57 minutia. "Käske heidän odottaa. Anna kortit tänne, jotta näen, kutka."
Palvelija ojensi hänelle lautasen.
Tohtori Grisák nauroi suopeasti, tähystettyänsä lornetilla molempia kortteja, joka nauru ei liioin hänen kasvojansa kaunistanut, sillä hänen hampaansa olivat kovin isot ja harvat.
— "Sepä oivaa! No, nämät saat kohta tuoda sisään. Sano heille, että olen vielä yönutussa, mutta siitä huolimatta otan 'heidät' vastaan. Tästä tulee hyvä huvitus aamiaisen ohessa."
Tohtori Grisák'in kasvoissa pysyi vielä tämänkin jälkeen hymy ja hänestä tuntui, kuin toisessa teekupissa olisi ollut paljon väkevämpi aromi.
Hiljainen kolkutus kuului. "Szabad!" Ken astuu sisään noin hiipien? Herra tirehtori Maxenpfutsch se on. Hänen selkänsä oli kokonaan koukussa kumarruksesta ja "nöyrin palvelijanne" osaa hän sanoa niin ohuella äänellä, kuin hän pelkäisi, ettei häntä muuten uskota.
— "Ah, hyvää huomenta, hyvää huomenta, herra tirehtori! Tehkää hyvin, istukaa. Entäs missi? Mihin hän jäi? Hänenkin korttinsa on tässä."
— "Niinpä on. Mutta suokaa anteeksi, hän jäi tuonne ulos odotushuoneesen, kun hän sai kuulla, että teidän armonne vielä on yönutussa. Minä en olisi koko maailman aarteilla voinut saada häntä puhumaan miehen kanssa, joka vielä on yönutussa."
— "Ah, vai niin! No tietysti, hän pitää sangen paljon hyvästä sävystä ja järjestyksestä: — hänen on metiér'insa tietää, mikä käypi laatuun, mikä ei. Muuten lienee yhdentekevä, onko hänkin tässä vaiko ei. Meidän sopii ilman häntäkin ratkaista hänen asiansa."