— "Millä tavoin, jos saan luvan kysyä?" virkkoi kummastellen
Maxenpfutsch.
— "Ah, minä tiedän jo kaikki", sanoi tohtori Grisák, itselleen mukavaa sijaa laittaen ja jalkojansa sohvalle asettaen. "Koko onnettomuutenne on tiedossani. Ystäväni Straff kertoi minulle kaikki jo eilen."
— "Straff?" kysyi hämmästyneellä silmäyksellä herra Vendelin.
— "Hja, vai niin! Te ette siis tunne häntä tällä nimellä. No, tuo muuan nuori mies, joka oleskeli piano-mestarina Ankerschmidt'in luona."
— "Ja se on teidän ystävänne?"
— "No, no, no! Minä pyydän teitä muistoonne panemaan, että ketä minä kerran sanon 'ystäväkseni', sille en äkkiä tiedä muuta arvonimeä antaa."
— "Ja missä se konna nyt on?" huusi yht'äkkiä, mieltänsä rohkaisten, herra Vendelin; hän luuli ehkä vielä voivansa saavuttaa hänet, ottaa häneltä pois neiden, tuoda tämän kotia ja asettaa taas kaikki hyvälle kannalle.
— "Luullakseni on hän nyt jo Wien'issä. Muuten olisi tarpeetonta häntä takaa ajaa, sillä jo eilen jälkeen puolenpäivän antoi hän vihkiä itsensä neiteen. — Minä tiedän sen varmaan."
Vendelin ojensi, niinkuin ammuttu kettu, kätensä tästä hirmusanomasta.
— "Hän kävi täällä luonani, tuo veitikka", jatkoi tohtori Grisák, kiertäen hienosta Turkin tupakasta itselleen cigarettia; "hän tahtoi, että minä ottaisin ajaakseni hänen asiaansa Ankersckmidt'ia vastaan."