Mutta sen käsittää pian, jos saapi nähdä rouva Ankerschmidt'in testamentin, niinkuin herra tohtori sen oli nähnyt: siinä on näet eräs turmiollinen lisäys, joka säätää, että jos jompikumpi tyttäristä valitsee itselleen miehen vastoin isänsä tahtoa, hän menettää kaiken oikeuden perintöön.
Tästäpä tuo suuri kunniantunto, joka ei kärsi mitään häpeäpilkkua!
* * * * *
Kokeneitten miesten kertomuksen mukaan on Kufstein valtio-vangittujen akatemia.
Arad, Komárom, Josephstadt, Pest'in "uusi rakennus" ovat kaikki vaan gymnasiumeja ja alkeiskouluja sen rinnalla; joka vaan näissä on kurssin suorittanut, älköön puhuko mitään; hän on ainoastaan puoleksi oppinut.
Aladár Garanvölgyi on jo kahdeksatta vuotta tässä suuressa akatemiassa.
Hänen suojansa on neljää askelta pitkä, kolmea leveä eikä suinkaan mukavaksi sisustettu: yksi tuoli, yksi vuode, yksi pöytä. Ainoastaan ovia ei sovi valittaa, sillä niitä on kolme, jotka seisovat perätysten. Seinän paksuuden arvaa siitä, että keskimmäistä käypi avaaminen toisiin kumpaankaan koskematta.
Eräänä aamupäivänä, tavattomana tuntina, ratisivat avaimet Aladár'in kolmikertaisessa lukossa, ja hänen eteensä astui yksi niistä suurista herroista, joita hän ei tuntenut.
Se oli ritari Ankerschmidt.
Ankerschmidt oli luullut saavansa nähdä laihan, sortuneen olennon, jonka kasvot olisivat lakastuneet, jonka sielua ja mieli-alaa vankihuoneen home olisi peittänyt ja joka jo elostelee romanin-tapaisen monomanian viimeisillä asteilla. Kuinka suuresti hän hämmästyi, kun hän näki muodoltaan iloisen, nuoren miehen nousevan ylös pöydän vierestä, nuoren miehen, jonka verevissä kasvoissa ei ole murheen varjoakaan, jonka otsasta ryppyjen surulliset huuto- ja paussi-merkit kokonaan puuttuvat, jonka silmät loistavat hilpeästi ja jonka mustassa tukassa ei vielä ainoakaan hiuskarva ollut ajasta harmaantunut!