Ankerschmidt hautoi kuitenkin tätä tuumaa yhä vieläkin ja kun byroossa eräs kirjuri kohteliaasti auttoi päällystakkia hänen yllensä, kysyi hän tuolta kunnon nuorukaiselta:
— "Kuinka unkarin kielelle kääntäisitte nimen Ankerschmidt?"
Nuori lainoppinut vastasi virallisella vilppaudella:
— "Vasmacskakovácsy."[56]
Ankerschmidt katseli surullisesi häntä kiireestä kantapäähän ja, ottaen keppiään hänen kädestään, jupisi:
— "Sinä olet oikea lampaanpää, veikkoseni; — mutta siihenkin olen minä syypää."
Ritari Ankerschmidt'in viha kasvoi sitä myöten kuin hän lähestyi kotoansa.
Jo matkalla rupesi hän kuskilta ankarasti tutkimaan, kuka se hirtehinen kuskien joukossa oli, joka herrasväen hevosilla oli vienyt pois pakolaiset, sillä sen hän viipymättä ampuu kuolijaksi.
Niin tyhmää kuskia tietysti ei ole koko maailmassa, joka tämmöiseen hyväntahtoisuuteen vastaisi: "minähän se olin", vaan jos hän tunnossaan tietää, että se todellakin oli juuri hän, vannoo hän juhlallisesti kaikkien kalenterin pyhien kautta, että puhjetkoon hänen molemmat silmänsä, jos hän siitä mitään tietää; ja kun sitte puolella matkalla pysähdytään csárdalle juomaan, puikahtaa hän csárdan takaa tiehensä ja ota sitte kiinni! koko avara maailma on hänelle avoinna! siihen jättää hän vaunut, hevoset, herran, kysymättä, mitenkä he eteenpäin matkustavat.
Aivan niin kävi Ankerschmidt'in. Hänen kuolijaksi pelätetty kuskinsa karkasi Ryyppy-csárdalta, ja hänen täytyi vihdoin, kauan turhaan odotettuansa, antaa kapakan-isännän reivas-housuisen rengin istua pukille korean jahtimiehen viereen ja tällä tavoin matkustaa kotiin asti.