Mutta Ankerschmidt'in sielussa oli jo kaikki armottomuuden halu yltynyt korkeimmilleen.
— "Tuhat tulimmaista!" huusi hän, temmaten pois kätensä tyttärensä kädestä. "Minä en tullut hyväilemään, vaan kostamaan. Tänäpänä ei lasketa leikkiä, neiti, vaan pidetään ankara tutkinto, tuomitaan ja rangaistaan! Ymmärrättekö?"
Eliz vetäysi pelon-alaisesti takaisin ja loi, niinkuin vapiseva metsäkauris, jonka täytyy puolustaa itseään suurta vihaista jalopeuraa vastaan, arasti isot silmänsä isänsä säihkyviin kasvoihin ja puhui värisevällä, naivilla äänellä näin:
— "Minä kysyn — nöyrästi, — herra ylikomendantti, — ettekö tiedä — mihin — isä jäi?"
Tämä lapsellinen kysymys oli semmoisella liikuttavalla luonnollisuudella lausuttu ja vivahti todellakin niin leikilliseen ja tunteelliseen soimaukseen, ettei Ankerschmidt sillä hetkellä hennonut muuta kuin syleillä tytärtänsä ja häntä suutelemistaan suudella; ja kun tämä kerta oli tapahtunut, ei hän enää tavannut sitä mielentilaa, jossa hän tahtoi tuomioita jakaa; hän ei voinut raivota, kirota. Tämmöinen lapsen-syleily karkottaa kaiken sapen ihmisestä.
— "Sinä olet ollut hyvä lapsi. Sinua minä rakastan", kuiskasi hän. "Näetkös, minä olen vienyt sen, mitä sinä kirjoitit, sinne, jossa se on hyötyä tuottanut. Tuo mies on jo vapaa."
— "Vapaa!?"
— "Eikö totta, sinä iloitset siitä? Näetkös, sill'aikaa kuin minä kävin siellä, sinulle tätä iloa hankkiakseni, minkä murheen he minulle täällä kotona valmistivat. Et sinä, et sinä; sillä sinä olet hyvä. — Älä puhu, älä puhu! — Sinä näit vast'ikään, kummoinen minä olin. Ethän mielisi minua semmoisena enää nähdä? No, jos et tahdo uudestaan nähdä niitä kasvojani, kuulla sitä ääntäni, jotka sinua pelästyttävät, älä koskaan tuo minulle esiin noita kahta ihmistä. Sillä näetkös, minä olen vanha sotamies; minä olen monta kertaa taistellut tulisissa tappeluissa, mutta ei kukaan ole minulle koskaan opettanut, mitä raivoissaan oleminen on. Mutta nyt sen jo tiedän. Ei sanaakaan heistä, sillä kun he juontuvat mieleeni, en enää tunne itseäni."
Sill'aikaa olivat he tulleet ylös porstuaan.
Kun palkolliset, jotka oven raosta olivat tähystelleet asian päätöstä, näkivät, että ritari lähestyi aivan hiljaisesti, neittä kädestä taluttaen, saivat he siitä uutta luottamusta ja kiiruhtivat ovea aukaisemaan — jolloin rohkeimmat etupäässä, nimittäin avainten-hoitajatar ja kamarityttö, sekä niitten takana miespuoliset palkolliset, hiipivät ritarin eteen ja, suudellen hänen kättänsä, vakuuttivat, etteivät he olleet mihinkään syypäät.