Ankerschmidt loi ankaran silmäyksen vapiseviin ja huusi jyrisevällä äänellä heille: "Tuli ja leimaus! Te epäkelvot! Minä sanon sen, kirotut olkoot teidän sielunne! Älköön tämmöistä enää tapahtuko!"
Sen sanottuaan meni hän, tyttärensä käteen tarttuen, kamariinsa.
Hän antoi tyttären auttaa itseään vaatteitten muuttamisessa. Sill'aikaa kertoi hän tälle, missä oli käynyt, millä menestyksellä ja minkä kovasydämisen ihmisen hän oli vapauttanut.
— "Tässä nyt siis olemme, rakas tyttöseni. Minä en enään ota talooni mitään semmoista vartiaa, joka sinusta vaaria pitää. Minä en sulje sinua sisään, kosk'en vanhoilla päivilläni tahdo vanginvartian virkaa toimittaa; mutta minä sanon sinulle, mitä sinun on varominen. Toinen tyttäreni otti itselleen miehen cabinet noir'ista, josta on minulla kylläksi murhetta, mutta vielä suurempi murhe olisi se, jos joku sanoisi, että toinen tyttäreni on vapauttanut rikkaan nuorukaisen vankihuoneesta — mennäksensä naimisiin hänen kanssaan. Ymmärrätkö minua?"
— "Ymmärrän. — En tahdo häntä koskaan tavata."
— "Kunniansanallasi"…
Eliz ojensi kätensä isälleen, ja sotavanhus pudisti sitä, niinkuin yksivakaisen, iäkkään ihmisen kättä. "Ja nyt saat kunniansanallasi käydä, missä tahdot."
Eliz suuteli hymyillen isänsä poskia; oi, hänen ei ole sallittu ikinä kellekään näyttää, kuinka suuren sydämentuskan tämän annetun sanan pitäminen hänelle tuottaa!
— "Vielä yksi seikka, tyttäreni", sanoi Ankerschmidt. "Entisyys katkeroittaa minua kovin; minua suututtavat yksin nimetkin, vieläpä peilikin, joka näyttää eiliset kasvoni. Minä pyydän, totuta itseäsi siihen että tästä lähtien puhuttelen sinua Erzsikeksi.[57] Ja nyt, pidä taloudesta huolta, sillä sinä olet emäntä."
Tyttö liehahti iloisesti laulaen pois.