Cziczke kavahti kuitenkin ylös paikaltaan, ravisteli piikkistä kaulavyötänsä, kohotti päätään, piti toista korvaansa pystyssä ja alkoi ulista sillä vinkuvalla, kiihkeällä äänellä, jolla sensieluisten eläinten, joille luonto on suonut tunto-aistin, mutta ei puhe-kykyä, on tapa ilmoittaa, että he tietävät, mitä kukaan muu ei vielä tiedä.
Minutin kuluttua kiljaisi koira ja hyppäsi herra Garanvölgyin luokse, koskien hiljaa hänen kylkeensä molemmilla etukäpälillään; sitte poukahti hän Kampós herran kaulaan ja nuoli hänen poskiansa; kohta sen jälkeen syöksi hän ovelle ja alkoi kynsiä sitä käpälällään, ja kääntäessään päätään takaisin herroja päin, näytti hän ponnistavan koiranposkiaan, osottaaksensa naurua.
— "Kenestä iloitset noin suuresti, palvelijani?" sanoi Garanvölgyi surullisesti. "Kuka tuntuu sinusta noin hyvältä ihmiseltä?"
Sill'aikaa kuului askelten ääni porstuasta ja nyt rupesi Cziczke täyttä kurkkua haukkumaan. Turhaan koetti Kampós sitä hillitä; Cziczke laski vaan sitä kovempaa.
Sen jälkeen aukesi ovi ja vieras astui sisään.
Se oli — Aladár Garanvölgyi.
Ei niinkuin teaterin näkymöllä on tapa, ensin horjahtaa taaksepäin, sitte kysyä: "Sinäkö se olet? Oletko se todellakin sinä? Eivätkö silmäni petä minua? Olenko nukuksissa vaiko hereillä? Laskevatko haltiattaret leikkiä kanssani?" Vaan kun he näkevät toinen toisensa, rientävät he esiin ja syleilevät toisiansa, tulisesti, innokkaasti; he eivät puhu mitään, heittäyvät vaan itkien toinen toisensa kaulaan ja pysyvät siinä kauan, autuaallisina. Kuka saattaisi semmoisena hetkenä puhua?
Mutta Kampós herra: hän on joutunut suunniltansa. Hän hyppii, tanssii, nauraa, ja kun hän ei voi päästä Aladár'in silmien eteen, suutelee hän häntä, mihin vaan ulottuu, hänen hartioitansa, hänen selkäänsä, hänen päätänsä, vinttikoiran esimerkkiä seuraten; sitte juoksee hän ulos pihalle, aittoihin, talleihin, julistaen miehille, naisille, lapsille, viimeinpä ratsuhevosillekin: "Hän on tullut takaisin! Hän on kotona! Hän on tullut kotia! Sinä narri! Oletko nähnyt häntä? Etkö ole nähnyt häntä? Hän on tuolla sisällä! Hän on päässyt vapaaksi! Hyvä Herra ja Jumala minua auttakoon, hän on kotona!" Viiden minutin kuluessa juoksi hän koko kylän lävitse, eikä levännyt, ennenkuin hän, suurelta ilmoitusretkeltään takaisin palatessaan, kohtasi erään vastaansa tulevan rengin, joka kaukaa huusi hänelle: "Suuri herra! Herra huoneenhaltia! Ettekö vielä ole kuullut? Herra Aladár on tullut kotia." Sillä tavoin tulee oma uutinen ihmiselle takaisin. Vasta kun Kampós herra näin monipuolisesti oli tyhjentänyt uutisensa ja riemunsa sähköpatterian, rauhoittui hän niin paljon, että taas ilmestyi kastellissa, jossa hän näki molempien sukulaisten jo toinen toisensa vieressä istuvan ja tyvenellä mielin puhuvan.
— "Tiesinhän minä sen, että herra Aladár tänäpänä tulisi kotia!" lausui hän suurella voitonriemulla. "Minä sanoin sen armolliselle herralle. Taikka kumminkin aioin sitä sanoa. Minä tunsin sen."
—- "Cziczke tunsi sen kuitenkin aikaisemmin, rakas Kampós", sanoi leikillisesti vanha Garanvölgyi, joll'aikaa Aladár sydämellisesti pudisti tuon innokkaan miehen kättä.