— "Joku on taas tehnyt teidät narrikseen."
— "Suokaa anteeksi — ei tällä kertaa. Älkää sitä sanoko! Semmoinen asia, josta kerran olen tullut vakuutetuksi, ei ole mikään hairaus."
— "Älkää sitä väittäkö! Ettekö äskettäin antanut uutta viittaanne jollekin, joka vakuutti olevansa Bem'in adjutantti, vaan jonka te viikon perästä sen jälkeen Eger'issä tapasitte kyyppärinä."
— "No, se tapahtui silloin, yhden kerran, se on totta. Mutta nyt ei ole ensinkään epäilemistä, että se on hän."
— "Ken?"
— "No, jos sen ilmoitan, hypähtää kunnioitettu herra heti ylös pöydän vierestä ja pyytää minua kohta viemään itseään hänen luoksensa."
Herra Adam pudisti päätään.
— "Miksi hän nimittää itseään?"
Tuo kelpo, pieni, lyhyenjäntterä mies joutui hetkeksi hämille: ilmaisisiko hän tuon suuren salaisuuden? Se oli jo hänen kielensä päässä, mutta hän painoi sen taas alas; sitte se tuli hänen nenäänsä ja hän kynsi sitä; vihdoin se tunkeusi hänen silmiinsä, ilmestyen siellä kahden suuren kyyneleen muodossa, jotka, kun hän niitä palleroisella kädellään pyyhki pois, vuotivat tunnustuksena ääneen ulos hänen suustaan.
— "Hän se on, hän se on, meidän ikuisesti muistettava Sándor
Petöfimme…"[20]