Suuttunut metsästäjä syöksi vimmastuneena kamariinsa, johon jokainen myöntänee hänellä olleen täyden syyn, jos ajattelee, mikä ääretön onnettomuus se on elämässä, kun ihminen ihan samasta paikasta, josta hän eilen ampui kuusi kurppaa, tänäpänä saa vaan kaksi ja näistäkin toisen niin rikki ammuttuna, että siitä kohta tuli metsästäjän-hachée; silloin vielä lisäksi raju-ilma ajaa hänet kotia ja täällä hänen oma lapsensa ei tahdo ensinkään isänsä onnettomuutta sääliä. Niin sydämetön on maailma metsästäjien kärsimysten suhteen! Kamarissaan käveli hän äristen edes takaisin, perin vihastuneena onnettomuutensa välillisiin ja välittömiin syihin: pyssyynsä, joka ei tarpeeksi hajota hauleja; tuuleen, joka karkottaa pois otuksen; Hubert'iin, joka on noin kostonhimoinen; sateesen, jota ei mihinkään tarvita, ja tuohon erääsen köyhään rouvaan, jonka tatari nyt taloon tuopi. Tämä on kaunis pikku alku!
Raju-ilmaa kesti yhä vielä, kun hän akkunasta huomasi kotia palaavat vaununsa. "No, köyhä rouva on nyt täällä, mutta hevos parkani! Hänelle ei ole voinut mitään pahaa tapahtua, mutta hevoseni on varmaankin tuo kuski hylky kuolijaksi ajanut. Jos otan häntä tutkistellakseni, vastaa hän tietysti: ei, hän on ajanut käyden aina tänne asti. Lisäksi hän nyt ei tässä sateessa voi kävellyttää hevosia."
Ankerschmidt heittäysi vihdoin kiukuissaan pitkäkseen sohvalle ja yritti olemaan stoalaisena: hän ei pidä milläkään väliä; maailmaa ei kuitenkaan voi paremmaksi tehdä.
Yht'äkkiä kuulee hän, että joku hiljaan avaa ovea. Se lienee Erzsike.
Tietty, että se oli hän.
Pelon-alaisena pisti hän pienen käheräisen päänsä sisään puoleksi avatusta ovesta ja etsi silmillään isäänsä.
— "Oletko suuttunut?" kysyi hän lapsellisesti itkevällä äänellä.
— "Olen!" vastasi muristen ritari.
— "Älä ole suuttunut," sanoi lempeästi viihdyttäen tyttö, astui isänsä luokse ja yritti kääntämään asiaa leikilliseksi hyväilyksi, tavotellen isän kättä.
— "Väisty pois!" huusi tuimasti Ankerschmidt, vetäen äkisti kätensä pois, jonka jälkeen tyttö heti vaipui hänen rintaansa vastaan ja, peittäen kasvojansa, alkoi niin katkerasti itkeä, että isä pelästyneenä hypähti ylös: "No, mikä nyt? Minkätähden itket noin kovin? Onko kukaan eläissään nähnyt noin ohutta poslinia, joka heti särkyy, jos vähän kovasti huudan? Olenko minä sinua loukannut? Millä olen sinua loukannut? No, älä itke! Enhän minä enään ole suuttunut. Vielä tuon järjettömän lapsen sydän pakahtuu itkusta. No, sanoinhan jo, etten enään ole suuttunut; minä en ole ollutkaan suuttunut, laskin vaan leikkiä. Nouse nyt ylös. Istu tähän viereeni. Täytyykö olla noin arkatunteinen? Eikö enää saa laskea leikkiäkään kanssasi? Kaikki on hyvin, suutele minua nyt kauniisti, äläkä enään itke".
Erzsike käsitti puheen ja kääri kätensä isän kaulan ympäri, sitte suuteli hän häntä, mutta itkusta ei käynyt niin helposti herkeäminen; siihen tarvittiin aikaa.