— "Mutta sanokaapas, mitä syytä teillä on uskoa häntä Petöfiksi?"
— "Se, että hän kaikista osaa sepittää värssyjä. Joka päivä kirjoittaa hän niitä vaikka viisikolmatta, joista toinen on toista kauniimpi."
— "Tahtoisin mielelläni nähdä yhden semmoisen runon."
— "Vaikkapa sata, heti paikalla; pyydän teitä vaan vähäisen odottamaan."
Ja tuo innokas isänmaan-rakastaja veti liivintaskustansa esiin kynäveitsen, jolla rupesi ratkomaan auki takkinsa alustaa: sinne sisään neulottuina säilytti hän noita kalliita, mutta pelättyjä runoja.
— "Näyttäkääpäs! Tuo käsiala, sen näen jo kaukaa, ei ole Petöfin."
— "Hja, sillä hän on muuttanut senkin, jottei hän sen kautta joutuisi kiinni."
Garanvölgyi otti nuot kaikenlaisille paperirääsyille kirjoitetut runot ja alkoi niitä lukea.
Tietysti ne olivat hirveintä riimin-töherrystä, mikä koskaan vielä on ollut lämmityksen apuna sanoman-toimittajan kammissa.
Adam herraa ei nyt enää suututtanut petos, vaan huoneenhaltian typeryys.