— "Voi, joka päivä puhuu hän teistä, kunnioitettu herra. Mutta hän sanoo: minä en tahdo tavata vanhaa ystävääni, jotten saattaisi häntä mihinkään pulaan."
— "Se jalo sielu!"
— "Pyydän nöyrimmästi, älkää ivatko häntä! Hän tietää enemmän kuin me." Tässä katsoi Kampós varovasti ympärillensä, joka ei ollut vähäinen asia hänen lyhyelle niskallensa, nähdäksensä kuultelisiko kukaan, ja sitte suutansa kämmenellään puoleksi peittäen kuiskasi hän herra Adamin korvaan: "Näinä päivinä antoi hän minulle tiedoksi, että tämä Ritter ainoastaan sen vuoksi on muuttanut tänne kylään, jotta hän saisi tietää, mitä kunnioitettu herra puhuu, ja siitä hän eräiltä tahoilta saa vuosittain kymmenentuhatta florinia."
Adam herra purskahti nauruun tästä hirmutiedosta.
— "Todellakin, rakas ystäväni, uskokaa pois, että nuot eräät tahot siitä tiedosta, mitä minä puhun, eivät pane alttiiksi kymmentä äyriäkään. Vaan kuitenkin, jos teidän salainen hoidokkaanne noin hyvin muistaa minua, tehkää hyvin ja kysykää häneltä, muistaako hän vielä, missä ja koska me kohtasimme toinen toisemme Wien'issä; missä hotellissa ja millä sanoilla me toisistamme erkanimme?"
— "No, siitä saan heti paikalla häneltä tiedon."
Tämän sanottuansa Kampós herra tuskin malttoi odottaa siksi, että oli tilikirjat takaisin saanut; hän riensi kotia ja juoksi sitte siihen salaiseen piilopaikkaan, jossa hänen oli tapa ruokkia pakolaistansa.
Missä paikassa tuo salainen turvalinna oli? Sen ilmi antaminen nyt jo olisi synkintä petosta, ilkeintä kavallusta. Älkäämme tiedustelko tätä Kampós herran salaisuutta.
Siinä kylläksi, että tuo kunnioitettava, innokas isänmaan-ystävä kahden tunnin kuluttua, posket punaisina ja väsymyksestä läähöttäen, niinkuin etäältä tuleva tahi pitkän mutkan tehnyt, taas tulla puuskahti sisään herra Adamin luokse.
Tämä oli jo unhottanut koko asian. Hän luuli, että valkea oli valloilleen päässyt.