— "Olen puhunut hänen kanssansa!" huohotti tanakka herra; "tulen hänen luotansa. Tulen kuin tulenkin. Tokko hän muistaa yhtymystä Wien'issä? Suokaa anteeksi!"
— "Vai niin! Mutta pyyhkikää ensiksi hiki pois otsasta, oikeinpa se valuu tukastanne."
— "Kiitän nöyrimmästi; minun ei ole nälkä." Hän ei tietänyt, mihin vastasi, niin täynnä hänen päänsä oli "pää-asiasta." — "Niin, syyskuun 27 p:nä 1848 yhtyivät Wien'issä 'Kultaisessa karitsassa' Petöfi ja kunnioitettu herra Adam Garanvölgyi. Silloin erosivat he toisistaan näillä sanoilla."
Tässä pysähtyi innostunut mies hengähtääksensä; ja jotta jok'ainoa sana tulisi oikein kerrotuksi, veti hän esiin lompakkonsa takin-taskusta. Suurella näppäryydellä aukasi hän siitä salaisen sopen; tähän oli jotain merkitty hänen omalla salakirjoituksellaan, jonka johtona oli se, että vokalien sijasta käytettiin numeroita 1, 2, 3 j.n.e., jommoisesta kirjoituksesta oli hirveän vaikea saada selkoa. Tämän salakirjoituksen avulla hän vielä kerran vakuutti itseänsä puheenalaisen lauseen todenperäisyydestä; varovalla katsannolla lähestyi hän sitte herra Adamia, asettui ihan hänen viereensä ja, osoittaen sormellaan noita salaisia rivejä, katsoi vilkkailla silmillä Adam herran vakaisin, hyväntahtoisiin kasvoihin, tutkiaksensa niistä lauseen vaikutusta.
— "Viimeiset sanat olivat: tappelu-tanterella tapaamme toisemme!"
Kampós ei ollut odottanut mitään vähempää, kuin että herra Adam nämät sanat kuultuansa vaipuisi selkänsä takana seisovaan nojatuoliin ja vapisevin huulin huutaisi: "se on hän!" Kuinka suuri oli siis hänen hämmästyksensä, kun tämän odotetun katastrofin sijasta Garanvölgyi kylmäverisesti veti esiin lompakkonsa, otti siitä kymmenen kappaletta hopealla ja kullalla koristettua viiden florinin Reichsschatzschein'ia ja häijynparisesti lausui:
— "Se on hyvä, rakas Kampós; juoskaa vielä kerta takaisin tuon arvoisan 'Armer rajsender'in' (matkustaja raukan) luokse ja sanokaa hänelle, että Petöfi on jättänyt jälkeensä sen kirjallisen todistuksen, ettei hän ikänä mene Wien'iin; minä taas en tietääkseni vielä koskaan ole ollut edes matkalla Wien'iin päin. Tämä vähäinen raha antakaa hänelle matkakustannuksiin."
Kampós herrasta tuntui, kuin hänen oikean jalkansa alta maa kohoisi, vasemman alta taas vaipuisi, niin että hän oli pakoitettu tarttumaan kiinni takkinsa nyöreihin, jottei menettäisi tasapainoa. Olisiko siis kuitenkin tekemistä petturin kanssa? Se on hirveä tieto semmoiselle kunnialliselle ihmiselle, joka luulee jokaista yhtä rehelliseksi, hartaaksi, viimeisen paitansa antavaksi isänmaanrakastajaksi, kuin itse on.
Itse hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtunut; se on vaan varma, että kun hän taas nosti päätään, pyytääksensä herra Adamilta lisäksi selityksiä, hän huomasi käyvänsä maisi-pellon äärellä. Kartanosta tänne asti kulkeissaan ei hän ajatellut tämän maailman asioita. Vasta täällä hiljaa kahisevien maisi-vainioin keskellä alkoi hän taas tointua ja, miettien mitä oli kuullut, katsoi hän sitä ikuista kadotusta ansaitsevaksi synniksi, jos ei viimeiseen sanaan asti pitäisi herra Adamin puhetta pyhänä ja totena. Sen mukaan oli siis tuo toinen hirveällä tavalla poikennut totuudesta. Sen mukaan oli tuo ihminen pitänyt häntä äärettömänä narrina! Hän oli joka yö, kun jo kaikki talossa nukkuivat, ottanut ruokakorin ja vienyt sen pimeässä tiettömien peltojen kautta viinitarhaan; siellä teki hän suuren mutkan, hiipiäksensä toiselta taholta viinihuoneesen, jossa hän piti turvattiansa kätkettynä; tämän huviksi pelasi hän pois joka päivä neljä viisi florinia vaivalla ansaitusta palkastansa; hän vaatetti häntä, lahjoittipa hänelle vielä kellonkin, jotta hän tietäisi, mikä aika oli. Näitä hän ei kuitenkaan yhtäkään katunut. Mutta haikeasti valittaen syytti hän häntä noista katkerista mielenkuvituksista, joita tämä niin runsaasti oli hänelle tuhlannut. Kuinka hän oli hänestä huolta pitänyt! kuinka hänen tähtensä ollut peloissaan, kuinka monta yötä valvonut! häntä ei maittanut ruoka eikä juoma, aina vaan oli toinen hänen mielessään. Ja sitte nuot kauniit, petolliset unelmat, joita hän puhui hänen päänsä täyteen: loistavista, mainehikkaista, onnellisista tulevaisuuden päivistä unkarilaisille! Unkarin onnellisempi tulevaisuus on siis kaikki pelkkää valhetta?! Tätä hän alati mielipahalla ajatteli. No niin, mutta kaikki nämät on hän myöskin hänelle sanova, jahka he vaan sattuvat yhteen. Kun on juljennut pitää pilkkana hänen rehellistä, isänmaallista sieluansa!
Tällä kertaa hän ei poikennutkaan mihinkään polulta, vaan kulki suoraan sitä tietä, joka meni viinihuoneesen. Sinne tultuansa avasi hän ulko-oven ja astui sisään, vihoissaan painaen hattuansa syvemmälle päähän ja muistaen tähän asti olleensa niin yksinkertainen, että tikapuita myöten oli ryöminyt katolle ja sieltä luukusta puikahtanut holhottiansa tervehtimään. Jospa olisi edes tämän tekemättä jättänyt!