No, mutta hänkin on tästä nyt osansa saava! Kuinka hän on hämmästyvä, havaitessaan että entinen jumaloitsijansa suoraan astuu hänen eteensä, hattua päästänsä ottamatta!
Kampós herra työnsi pois tieltään pari tyhjää viinitynnyriä, jotka olivat vieritetyt porstuaan sentähden, ettei huone näyttäisi asutulta, meni vihasta kuohuvalla mielellä "lepopaikan" ovelle ja astui siitä kolkuttamatta sisään.
Häntä odotettiin.
Tuo kuuluisa mies, jota siksi, kuin kenties saamme selkoa hänen todellisesta nimestänsä, olemme pakoitetut nimittämään "kunnioitetuksi herra Onnettomaksi", oli jo tuntenut sahramin hajua[22] sen verran, että tästä tiedustelemisesta pihti syntyisi hänelle; hän oli sentähden ryhtynyt semmoisiin toimiin, että hädän tullessa voisi olla tappeluun valmiina, s.o. hän oli turvalliseen paikkaan korjannut kaikki, mitä hänellä tuvassa oli käytettävissään: kellon, kamman, pöytäkalut ja käsiliinan; yllensä oli hän pukenut kaikenlaisia vaatteita: päällimmäisenä oli uudenaikuinen, sämpylän-värinen talvitakki, jonka sivutaskusta punaisen silkki-nenäliinan kulma hohti näkyviin.
Tämä suuri mies oli aivan pulska ulkomuodoltaan, että hän vaikutti kunnioitusta heikkosydämisissä ihmisissä. Hänen vartalonsa oli pitkä, suora, sankarin kaltainen; viikset sysimustat, niinkuin kahden kysymysmerkin hännät ylöspäin kierretyt; sileäksi ajettujen poskien alla puolikuun muotoinen tuuhea parta; kasvot punaiset ja pulleat; musta tukka keskeltä kahtia jaettu, niinkuin János Hunyadi'n muotokuvassa nähdään. Hänellä oli Unkarilaisen kasvot, niin suopeat, rehelliset, avonaiset, että kuka hyvänänsä ensi katseessa kenties olisi niistä pettynyt.
Minä en sitä mainitsekaan Kampós herraa nuhdellakseni, että hän, kun taas näki miehen edessään ruumiillisessa muodossa, heti unhotti päätöksensä ja kaappasi niin sievästi hatun päästään, kuin jos se vaan unhotuksesta siihen olisi jäänyt.
— "No, hyvä herra, mikä toi teidät taas takaisin luoksemme?" puhui hänelle tuo arvoisa onneton semmoisella armollisella halpuudella, jolla joku prinssi vastaan-ottaa kunnioitusta osottavan lähetyskunnan.
Kampós herra joutui, suoraan sanoen, suuresti hämille. Kun hän kuuli tämän sydämen pohjasta lähtevän metalli-äänen, oli hänen mahdoton uskoa, että sekin voisi olla valhetta, ja sattumalta katsahtaen hänen silmiinsä, oli hän milt'ei suudella hänen kättään ja pyytää häneltä anteeksi, ennenkuin lausuisi, millä häntä aikoi loukata.
— "Hyvä herra! Pyydän sata kertaa anteeksi. Tulen nyt armollisen herran luota, herra Garanvölgyin luota. Älkää pahastuko, mutta armollinen herra sanoi todellakin, ettei hän muista omasta puolestaan koskaan olleensa Wien'issä; sen vuoksi…"
Arvoisa onneton astui askelen taaksepäin, vaati, vasemmalla kädellä viitaten, vaiti-oloa ja keskeytti häntä liikutetulla äänellä: