— "Ei. Mutta minä tunnen hyvin tien. Pimeässä yössäkin sinne löytäisin, saati kirkkaassa kuutamassa."
Venhe kulki todellakin joutuisammin kuin edellä puolenpäivää, ei nyt enää puhtaalla, kuultavalla vedellä, jonka pohjasta näkyi viheriöitä toukoja ja unikukkia, vaan likaisilla, mutaisilla laineilla, semmoisina kuin ne tulivat suoraan Tiszasta; niitten pintaa peitti ruovonjuuret ja niittyheinät.
Vesi oli ajanut pois jonkun kaukaisen eläintarhan asukkaat; nämät uivat venheen edustalla pitkässä jonossa, niin likellä, että Aladár'in täytyi odottaa, kunnes tuo pitkä saattojoukko ehti ohitse. Komeain hirvien haaraiset sarvet, metsäkauristen älykkäät päät eivät pelänneet ihmisen läheisyyttä; hirvilauman keskellä ui suurella loiskinalla — tuima susi.
"Jos nämät pelastuvat poppeli-metsään, saavat ystäväni siellä tänään metsä-otuksen paistia ja kahden viikon päästä rikosjutun — salametsästyksestä."
Päivä oli jo laskemaisillaan, kun Aladár ilmoitti, että kylän torni nyt näkyy taivaan rannalla.
Mutta se on vielä kovin kaukana. Tasangon näkösuhteet pettävät.
Aladár neuvoi Ankerschmidt'ia, ettei hän vielä katselisi taaksensa, sillä vasta kolmen tunnin kuluttua saattaa hän nähdä kastellinsa; siihen asti on paljon parempi, jos hän laskee pitkäksensä venheesen ja koettaa vähäisen nukkua, joka olisi hänelle varsin tarpeellista eilispäivän unettoman yön perästä.
Ankerschmidt suostui laskeumaan venheen pohjalle, väittäen lujasti, ettei hän sen vuoksi nuku, vaikka sitte heti, kuin hän oli laskenut päänsä alas, uni alkoi sitä painaa.
Ja jos hänen mistäkään sopii olla eläissään Aladár Garanvölgyille kiitollinen, on se tästä neuvosta, että hän nukkuisi tämän ajan.
Sen ajan, jonka kuluessa venhe lähestyy hänen asuinpaikkaansa, jottei hän minutista minutiin näkisi sen kuvan lähestyvän, joka kirkkaassa kuutamassa aivan aaveen-tapaisesti nousee vedestä; rauenneen kastellin kuva.