Aladár näki jo niin kaukaa, kuin hänen hyvät silmänsä kantoivat, että Ankerschmidt'in kastellin katto oli mutkistunut. Joka aironveto, joka toi esineen likemmäksi, teki häviön selvemmäksi. Nyt saattoi jo nähdä särkyneet akkunat ja hajonneitten seinäin halkeamat; sitte pistivät näkyviin luhistuneet kylkirakennukset sekä maahan kaatuneen etupuolen rauniotkin. Aladár oli suuresti iloinen siitä, ettei Ankerschmidt aironvedosta toiseen näe tämän vähitellen lähestyvän, niinkuin hän.
Alkoi jo tulla myöhäinen yö; joka paikassa vallitsi suuri hiljaisuus, se hiljaisuus, joka kansoittaa hereillä olevan sielua kiusaavilla ajatuksilla, yksinäisyyden hiljaisuus.
Hävittävä elementti oli laskenut valtansa alle koko tasangon; näköpiirissä oli kuin kaksi kuuta toisiansa lähestyisi: toinen taivaalla, toinen vedessä.
Tässä surullisessa valaistuksessa läheni lähenemistään, niinkuin ahdistava unen-näkö, Ankerschmidt'in kastellin rauniot; yhä paremmin astui häviö esiin. Sijaltansa menneet akkunat, rauenneen katon pystyssä seisovat orsipuut, revennyt aukko palomuurissa, itsekseen jäänyt savutorvi, muutamat paljastetut holvit tulivat yhä selvemmin ilmi iltahämärässä. Ennen pitkää saattoi myöskin huomata, että tulva oli tunkenut maakerran akkunain lävitse, ja kun venhe kulki fasadin etupuolitse, joka keskikohdalta oli maahan vierähtänyt, näkyi sen lävitse, niinkuin perspektivissä, vanha, matala kastelli, joka ei ollut maahan kukistunut.
Aladár liikutti kahdenkertaisella voimalla airoa, eikä kääntänyt silmäänsä pois nukkuvasta matkakumppanista. Hänen aikomuksensa oli jättää tämä herättämättä; hän soutaa ääneti raunioitten ohitse, toinen älköön niitä nähkö; vasta sitte hän hänet herättää, kun he ovat tulleet enon talolle, joka varmaankin on noudattanut hyvään aikaan lähetettyä neuvoa. Siellä saadaan luotettava tieto kastellissa olleitten kohtalosta.
Mutta uneenkin suljettuina silmät näkevät jotakin, ja nukkujat tuntevat, jos semmoinen suuri suru lähestyy, joka täyttää heidän sielunsa uneksivanakin. Niin näkee nyt myöskin Ankerschmidt, venheessä pitkällään maatessaan, nuot yhteen läjään kukistuneet kivet, nuot rikki musertuneet orret ja huoneuksen lävitse juoksevan kylmän, mustan tulvaveden, ikäänkuin hän katsoisi avoimilla silmillä; se vaan, että hän näkee vielä enemmänkin: kivien välissä lapsensa verisen ruumiin ja kuinka tämän kauniit, pitkät, silkkiset hiukset uiskentelevat mustassa virrassa. Nukkujan otsasta juoksi suuria hikipisaroita ja katkonaisiin hengenvetoihin puhkesi voimattomia huudahuksia.
Aladár sousi tuskallisella kiiruulla hävinneen kastellin ohitse, ja hänen oli jo onnistua jättää se, kun tieltä, jonka päässä kastelli seisoi, pisti esiin toinen venhe, jota käänteen tähden ei tähän asti saattanut nähdä.
Kuutamassa tunsi Aladár yhtä pian toisessa venheessä Kampós'in, kuin tämä hänet, mutta ennenkuin hän ehti viitata tätä alallansa pysymään, oli se jo myöhäistä; Kampós herra kiljaisi ilosta niin, että mikä nukkuja hyvänänsä siihen olisi herännyt.
— "Holoi! nuori, kunnioitettu herra! holoi!" huusi innostunut huoneenhaltia, pistäen hattuansa keksin päähän.
— "Vaiti! Herran tähden, älkää huutako" … murisi Aladár ja yritti talojen väliin pääsemään.