— "Kyllä. Minä vastasin, että he varmaankin uivat. 'No, siinä tapauksessa täytyy lähettää heille venhe.' (Se oli todellakin hyvä, että nuori Aladár herra oli lähettänyt tämän venheen edeltäpäin!). 'Minä pidän itse perää', sanoi vanha herra, ja silloin rikkoi hän ensimmäisen kerran kahdeksan-vuotisen lupauksensa, ettei hän mene ulos talostansa. Yhden soutaja-rengin sekä pitkän köyden ja nuora-tikapuitten kanssa lähdimme kastellia päin. Vaara oli silloin jo sangen suuri. Sanoinhan minä teidän kunniallenne, että tuo Wien'in rakennusmestari ansaitsisi sen rangaistuksen, jotta hänen päänsä paaluun pistettäisiin. Kun kellari täyttyi vedellä, horjuivat yht'äkkiä kaikki holvit, ja seinissä syntyi silloin halkeamia, joitten lävitse saattoi nähdä. Palkolliset huusivat vaikeroiten akkunista, eikä kukaan ottanut mihinkään pelastuskeinoon ryhtyäksensä. Niinkuin myöhemmin saimme tietää, oli ainoastaan neiti hämmästymättä; hän oli käskenyt tuoda alas ullakosta erään suuren pianon-kotelon, josta olisi jonkunlainen lautta tehtävä, mutta ei kukaan totellut häntä ja mennyt ullakkoon, sillä jokainen pelkäsi, että portaat hajoisivat ja hän jäisi sinne. Vaaran nähdessänsä kiinnitti vanha herra nuora-tikapuut altaniin, kiipesi ylös niitä myöten ja astui horjuvaan rakennukseen. Hän antoi siki-sokin juoksevain palkollisten vähitellen astua alas ja käski heidän pysyä järjellänsä; tämä oli kyllä vaikeaa, mutta he tottelivat kuitenkin. Sitte tarjosi hän kättänsä neidelle ja auttoi häntä venheesen. Sen jälkeen muut naispalkolliset ja pikku Gyuszin. Nyt jätti hän minut sinne ja ohjasi itse venhettä kotia. Jättäen tänne neiden ja palttina-väen, palasi hän takaisin mies-armeijaa varten. Hän asetti venheesen kokin, kyökkipojan, metsämiehen ja muut senlaiset leipävarkaat; itse jäi hän kastelliin kahden ratsurengin kanssa. Näitten käski hän seisoa kamanan alla, jos pelkäisivät seinäin kaatuvan. Kun minä kolmannella kertaa olin palannut takaisin venheellä, sanoi hän: 'no, Kampós, tämä talo ei seiso kauan pystyssä; jos se hajoo maahan, ryöstetään se tyhjäksi. Täältä täytyy siis muuttaa kaikki arkun-tapaiset, jotka ovat lukossa, vanhaan kastelliin; sitä ei vesi vie pois.' Sitte lukitsi hän itse sinetti-sormuksellaan kaikki arkut ja laatikot, ja antoi kuljettaa ne vanhaan kastelliin; siellä ne ovat ullakossa, hyvässä paikassa; teidän kunnianne löytää ne sieltä kaikki. Kun olimme tämän suorittaneet, toi hän hevoset ulos talleista, ja nämät uitimme, venheen perään sidottuina, taloomme asti. Siellä teimme sitte hajotetun tallin katosta sillan ja hyppäsimme padon ylitse pihaan; sitä oli sangen kaunis nähdä."
Sill'aikaa kuin Kampós herra yritti lyhyissä otteissa esittämään päivän tapauksia, ehtivät molemmat venheet Garanvölgyin kastellin edustalle, joka, niinkuin pieni saari meren keskellä, pisti esiin tulvaveden peittämässä seudussa. Tuon vanhan, tallatusta savesta rakennetun muurin hyöty tuli nyt ilmi; se oli niinkuin kallio, seisoipa vielä kolmea jalkaa ylempänä kuin vesi.
Edellämainittu, tallin katosta laadittu silta teki satama-portaitten virkaa; siitä sopi, niinkuin nostosillan ylitse, tulla alas pihaan.
XV.
Kaksi, jotka eivät tunteneet toinen toistansa.
Venheitten tuloa ei otettu vastaan minkäänlaisella paukkeella, niinkuin teateri-näkymöllä olisi tapahtunut, jossa tavallisesti impromptu vaipuvat toinen toisensa kaulaan. Etevin syy tähän oli se, että pihan sisäpuolella yhä edelleen oli niin paljon tekemistä, jotta se vielä sydänyön vaiheilla piti ihmiset liikkeellä. Tuo ääretön, kahdenkymmenen hoidin ala, joka käsitti pihan, puutarhan ja puima-tanteret, niinkuin aidattu saari keskellä merta, oli täynnä härkiä, hevosia, lampaita, jotka tanyoilta olivat tänne ajetut tulvan alta. Yksi osa rengeistä oli näitten vartioimisen toimessa, toinen osa vahvisti patoja risukimpuilla, missä oli syytä pelkoon. Sentähden ei kukaan huomannut vierasten tuloa, paitsi vouti, jota Kampós herra kaiken mokomin muistutti panemaan venheitä lukkoon ja pistämään avainta taskuunsa.
— "No, nyt olemme täällä kotona!" sanoi Kampós. "Nyt, armollinen herra, olen minä niin rohkea, että vien teidät neiden luokse; minä näen, että kynttilä vielä palaa hänen kamarissaan. Kunnioitettu nuori herra osaa sillä välin itsekin tuonne vanhan herran luokse."
Ankerschmidt pudisti Aladár'in kättä, ja porstuassa kahdelle taholle eroten, astui toinen oikealle, toinen vasemmalle päin. Me seuraamme Aladár'ia.
Vanha herrakin oli vielä hereillä, kun sisaren-poika astui sisään hänen kamariinsa ja iloisesti tuli hänen eteensä.
— "Terve tultuasi! Kuinka pääsit tänne?"