— "Minä kiitän teitä lapsestani."
Ankerschmidt'in täytyi, nämät sanat lausuttuansa, antaa tilaa tyttärellensä, ja kun Erzsike ja Aladár tällä hetkellä yht'äkkiä ensimmäisen kerran näkivät toinen toisensa, kurotti tuo luonnon lapsi heti ehdottomasti kätensä Aladár'ille ja kuiskasi nämät sanat:
— "Minä taas kiitän teitä isästäni."
Jos ei nuorukainen tämän käden vapistuksesta, tämän äänen kummallisesta lumouksesta, näitten silmäin todellisesta taikavoimasta olisi mitään ymmärtänyt, ei hän olisi ansainnut, että semmoinen salatenhoinen kirja vielä kerta olisi hänen eteensä auki unhotettu.
Seuraavana minutina huomasi jo tyttö, että hän oli antanut viehättää itsensä, ja veti pelon-alaisesti kätensä takaisin, eikä uskaltanut enää nostaa silmiänsä niihin kasvoihin, joitten kuva jo niin kauan oli hänen sydämessänsä elänyt. Onneksi saattoivat illallisen kohina ja Kampós herran tarjoomisen halu pian haastelon toiselle tolalle. Viini kohotti vielä enemmän huoneenhaltian hyvää mieltä, ja hän alkoi käydä sangen puheliaaksi. Muutoinkin hän sitä oli, mutta nyt kahdenkertaisesti.
— "Sitä yhtä vaan minä surkuttelen, ettei nuori herra Aladár ollut täällä vaaran aikana."
— "Minkätähden, vanha mies?"
— "Jotta hän itse olisi saanut pelastaa neiden. Se olisi sopinut sillä tavoin. Niin minä aina olen romaneissa lukenut. Sillä me vanhat…"
Huomatessaan, että Kampós heti kajahuttaisi vaarallisia asioita, puuttui Aladár hänen puheesensa.
— "Oi, minäkin toimitin matkallani urostöitä, joista sopisi kirjoittaa romani; minäkin pelastin viimeisessä silmänräpäyksessä vaarassa olevan olennon."