— "No, mutta kuulkaa toki, herra, sitä älkää minulle sanoko! Jos ette minua usko, niin tulkaa kanssani armollisen herran luokse, puhutelkaa häntä itseä. Minua älkää epäluulon-alaisena pitäkö. Katsokaa!"
Suuri pakolainen mittasi pöyhkeällä silmäyksellä lyhyttä miestä ja tukki ylpeän-rehtavalla äänellä hänen suunsa:
— "Minä ylenkatson teitä, sinua, sinun herraasi ja hänen viheliäisiä almujansa", ja tuota viheliäistä almua molempien käsiensä välissä vihaisesti hieroen — pisti hän sen taskuunsa.
Ja vielä kerran ylenkatseellisesti silmäillen pienen tilintekijän lyhyen-jäntterää ruumista, lähti hän juhlallisin askelin pois huoneesta.
Kaiken tämän katkeruuden ohessa oli hänellä kuitenkin vielä niin paljon mielenmalttia, että hän pöydällä olevista molemmista hatuista otti mukaansa paremman, joka sattui olemaan Kampós herran, tälle muistoksi sen sijaan jättäen vanhan Kalabrian konsonsa.
Porstuan ovella seisahtui hän ja huomaten, että tuon kunnon miehen silmät yhä tirkistivät hänen jälkeensä, kääntyi hän vielä kerran takaisin ja, laskien kätensä otsalleen, puhkasi:
"Nagy a világ, végtül végig bujdosom."
(Laaja on maailma, äärestä ääreen sen kierrän).
Ja hän syöksi ulos.
Kampós herra oli omasta mielestään kuin pahantekijä. Jos se kuitenkin olisi ollut "hän!" Millä jaloudella hän puhui! Kuinka hän oli kiivastunut! Tuskin sopinee epäillä, että hän kuitenkin oli joku. Jos mikä onnettomuus kohtaa häntä, ei Kampós herra koskaan voi saada omantunnon rauhaa.