— "Oi, älkää sitä sanoko", rukoili hiiren puolesta Erzsike; "minusta se on aivan kaunis."
— "No, katsokaa", kehoitti häntä Aladár, "neiti haluaisi nähdä sitä."
Kampós herra ei enään uskaltanut sanoa elävää rumaksi, mutta hän väitti, että se puree. Mutta minkätähden se ei pure Aladár'ia? Se on toista. Hän on neutrali. Mutta Kampós'in se tuntee, sillä hän on asettanut hinnan hiiriheimon hävittämiseksi. Häntä puri kerta susikin, siitä hän ei piitannut, mutta hiiren puremasta kuolee.
— "Hyvä, minä menen siis itse sitä tuomaan", sanoi Aladár, nousi heti ylös pöydästä ja tuli parin minuun päästä takaisin.
— "Ahaa!" huusi Kampós herra, joka ei nähnyt tuota inhoittavaa villipetoa takaisin-tulijan kädessä, "teillä ei olekaan se, eikö totta? Se pakeni kai, nakersi läven huoneen alle, kätkeysi sinne, lisääntyy nyt siellä ja myljää koko kastellin alustan."
— "Tässä se on takkini hiassa", sanoi Aladár, veti esiin sinne pian kotiutuneen pikku elävän ja laski sen kämmenellensä. "Kas, kuinka se töllistelee kynttilää."
— "Oi, mikä herttainen, pieni elävä", sanoi Erzsike, lapsellisella ilolla tavottaen lystillistä pikku elävää; "kuinka kauniit, mustat sen silmät ovat."
Aladár vei nyt hänen luoksensa tuon pienen kansalaisen; Erzsike silitteli sitä vienosti kätösellään.
— "Älkää koskeko siihen, neiti; saatte nähdä, käy onnettomasti", varoitti käytöllisenä miehenä Kampós tyttöä, joka ei ymmärtänyt pelätä. "Voi, jos minä olisin noin likellä sitä, iskisi minuun heti kuume."
Erzsike'kin tunsi jonkunlaisen magnetillisen kuumeen suonissansa virtaavan, likeisyydestä — mutta ei hiiren tähden.