Tutustuneena kiipesi pieni elävä vähitellen Aladár'in kädestä silittelevälle kädelle, ja kapusi siitä verkallensa löyhyvää muslinia pitkin aina olkapäähän asti; siinä se asettui ihmeteltävän kauniille, pyöreälle elfenluun kummulle. Tuo paholaisen sikiö osasi hyvin valita sijansa.
Kampós herran kasvot kävivät todellakin vaaleiksi tästä nä'ystä, kun sen sijaan Erzsike ilomielin katseli tuonne; kenties ei kuitenkaan hiirtä. Mutta Ankerschmidt katui jo, että oli sattunut tuomaan esiin tätä themaa.
— "Syökö se leipää?" kysyi Erzsike, koetteeksi murentaen yhtä palasta sitä varten.
— "Kyllä mar", vakuutti herra huoneenhaltia, "koko sen heimo elää meidän leivästämme; eivätkä he odota, että me leivomme ja tarjoomme sitä heille; he syövät sitä aikaisemmin kuin me itse."
Pieni leivänkuluttaja tarttuikin ahnaasti palaseen, pakeni sen kanssa tuolin-selkäimelle, laski siellä oravan tavalla pörheän häntänsä niskaansa ja rupesi kädestään syömään, jotta sitä vanhatkin nauroivat.
— "Lahjoittakaa minulle tämä pieni vieras", rukoili Erzsike Aladár'ia.
— "Aivan mielelläni."
— "Mutta teettäkää sille oikein vahva häkki, teidän armonne", ahdisti
Kampós herra, "sillä se nakertaa tammipuunkin lävitse."
— "Ah, kuka pitäisi vierastansa häkissä! Minun luonani saa se vapaasti liikkua."
Tässä puuttui Ankerschmidt'kin puheesen.