— "Kuinka, hyvä herra?" sanoi sotavanhus, kämmenellään peittäen lasiansa, jottei Kampós herra sitä saisi varkain täyttää. "Te muistatte vielä tuota narrimaisuutta?"
— "Niinpä kyllä; minulla on vielä nytkin tallessa kirje, jota ensinnä en tahtonut lukea ja jonka tähden kunnioitettu herra naapurini sitte tahtoi lyödä pääni poikki; siitä asti kannan sitä aina taskukirjassani."
Ja kaikkia väitöksestään vakuuttaaksensa, veti hän nyt esiin vanhan nahka-lompakkonsa ja otti sen neljännestä salasopesta, jossa hän piti vanhimpia relikejään, — nimittäin pari pankin-seteliä unkarilaisella päällekirjoituksella anno menneeltä hyvältä ajalta, erästä kulunutta muotokuvaa, yhtä silkki-hivaletta jostakin sotalipusta y.m., y.m., — tuon huolellisesti talletetun kirjeen, jonka tyttö lapsena oli hänelle salassa kirjoittanut, jotta hän varoisi itseään koti-petturilta.
Hän antoi kirjeen Aladár'ille; muut tiesivät siitä jo.
Mutta yhtä eivät muut tienneet: sitä, että Aladár tästä kirjoituksesta on tunteva sen käden, joka oli kirjoittanut tuon anomuskirjan, joka hänelle vapauden tuotti. Sitä ei kukaan tietänyt arvatakaan, että hän jo oli nähnyt tämän käsi-alan jossakin.
Aladár tunsi jokaisen veren-pisaran tunkevan sydämeensä, kun hän näki tämän kirjeen; hän ei lukenut, mitä se sisälsi, taikka jos hän sen lukikin, ei hän sitä ajatellut; näissä piirteissä hänen silmiensä edessä seisoivat ne rivit, jotka lapsellisella vilpittömyydellä rukoilivat unhotetun, hukkaan joutuneen vangin edestä, jonka kaikki, jopa hän itsekin, olivat hylänneet.
Tämä siis oli se käsi, tämä se sydän, joka vaan tietää toimiella ja tuntea, mutta ei salli itseänsä löytää? Ei niinmuodoin niitä, jotka hymyilevät jo kaukaa, vaan se, joka sulkee akkunan, kun hän näkee luoksensa tultavan; sekö se oikea oli?
— "No, etkö anna kirjettäni takaisin, vai tahdotko oppia sen ulkoa?" kysyi Garanvölgyi ajatuksiin vaipuneelta.
— "Minä ajattelen, että tämä kirjoitus on ihan — erään toisen kirjoituksen muotoinen."
Tällä hetkellä oli Aladár'in mahdoton olla huomaamatta sitä hämmästystä, jolla yht'äkkiä Ankerschmidt ja hänen tyttärensä katsoivat toisiinsa; tyttö loi sitte hämmentyneenä silmänsä maahan ja Ankerschmidt saattoi tuskin enää kauemmin salata levottomuuttansa.