— "Hyvä eno, minä olen köyhä poika; vaivalla ansaitsen leipäni. Nuot ovat rikkaita. Jos minä nyt jään tänne, jossa heidän ei ole valta minua vastaan-ottaa taikka ei, koska tulva on ajanut heidät juuri meidän luoksemme, eivätkä he millään tavalla, jos tahtoisivatkin, voi poistaa minua, vaan ovat pakoitetut jäämään yhden katon alle minun kanssani, ja jos he eivät tahtoisi nähdä ja kuulla minua, eivät he edes siten voi auttaa itseään, että lähtevät luotamme, sillä ylt'ympäri on meri; — jos minä kuitenkin käytän tätä surullista tilaa ja jään tänne, enkö minä joudu yhtäläiseen siveelliseen arvoon, kuin nuot Karaibin saarten indianit, jotka syövät suuhunsa heidän luoksensa pelastuneet haaksirikkoiset?"
— "Sinä olet oikeassa; lähde!"
Vanha herra pudisti sisarensa pojan kättä ja sanoi hänelle vielä kerran: "lähde;" sitte tarttui hän hänen käsivarteensa ja meni hänen kanssaan ulos pihalle laitoksiansa jatkamaan.
Palkollisten ilmoituksen mukaan oli tuuli yöllä suuresti vahingoittanut patoja. Aladár määräsi heti, että muutamista ohratynnyreistä, jotka täytettiin kivillä, muodostettaisiin hätävarustuksia padon eteen, joita vastaan aaltojen hyökkäykset raukeisivat. Kun tämä työ oli valmis, tuli suuruksen aika, ja siellä täytyi Aladár'in vielä kerta sattua yhteen Ankerschmidt'ilaisten kanssa.
Kun ei Aladár'in sopinut paeten lähteä pois talosta, sanoi hän hyvästi-jätön varaksi Ankerschmidt'ille, että hän taas astuu venheesen ja, jos mahdollista, soutaa ylös Tisza-Dob'iin asti, jossa häviön alku on.
— "Mitä hyötyä siellä nyt voitte tehdä", kysyi Ankerschmidt, häntä vastustellaksensa.
— "Ei mitään; mutta minä saatan kuitenkin oppia jotakin."
— "Minä taas olin toivonut, että tänään aamulla lähtisimme vähäiselle retkelle ulko-tanyoille."
Tämä oli pidätys "in optima forma", jota ei käynyt hylkääminen.
— "Matkani ei ole erittäin kiire; minä en pidä väliä, vaikka lähtisimmekin vesille; ilma on kaunis."