Vanha herra tahtoi ottaa pyssynkin mukaansa; onhan hyvä tilaisuus jahtiin. Mutta Erzsike sai hänet siitä luopumaan. Mitä sillä? Hän saattaisi sillä ampua joko itsensä taikka "jonkun muun."
Aladár sousi tällä kertaa venhettä hävinneen kastellin ympäri, joka ihmeteltävän kauniisti oli sikisokin maahan syöstynyt. Ankerschmidt kiroili kaikilla kielillä, pyytäen jokaisen "teremtette'n" ja "kreuzsakerment'in" perästä matkakumppaniltaan anteeksi sopimatonta sanaa. Aladár käski hänen vaan tehdä hyvin, se puhdistaa ihmistä; sentähden on unkarilaisen mieli niin sävyisä, että hän kiroo kaikki sisältänsä, ei pidätä sitä kauan.
— "No, kunhan me vaan itse olemme olemassa", sanoi lopuksi sotavanhus, rauhoittuneena; "lähtään niitylle, se on: aioin sanoa: merelle."
Tämän lausuttuansa sitoi hän nenäliinansa kulmaan solmun, jossa tilaisuudessa Aladár huomasi, että muutkin kolme kulmaa olivat solmussa. Hän ei saattanut olla kysymättä, mitä se merkitsee.
— "Tämä solmu, jonka nyt sidoin? Se on muistuttava minua siitä, että heti kuin kohtaan ystäväni Grisák'in, tartun hänen tukkaansa ja kysyn häneltä, minkä kunnon ihmisen hän pani kastelliani rakentamaan. Tämä toinen solmu puhuu amice Mikucsek'ille, että mitä hänellä oli hakemista patoja myöten viime öinä. Tämä kolmas on solmittu herra Bräuhäusel'iä varten. No, he saavat vielä nähdä mitä menoa minä siellä nostan erään salasuosion turvissa tehdyn sulun tähden."
Neljännestä hän ei virkkanut mitään.
— "Entäs neljäs?"
— "Sekö? Sen sidoin vaan sattumalta; se ei merkitse mitään."
Puolipäivään asti saattoi venheellä kulkea monta kaunista seutua; paikoittain näkyi rajakiviä vedessä; siellä Ankerschmidt muistutti: "tässä alkaa minun tilukseni."
Eräässä paikassa oli kaunis, kumpuinen ylänne, joka pisti esiin merestä, niinkuin saari; siinä laski Aladár maalle.