Kummulla kasvoi ohraa, jossa jo rehotti runsaita, nelirivisiä
tähkäpäitä; koko ala saattoi olla viisikymmentä askelta ympäri käyden.
— Siinä molemmat kinailivat, kenen tämä pelastunut pelto lienee.
Ankerschmidt väitti, että se oli Garanvölgyin, Aladár sanoi sen olevan
Ankerschmidt'in.
— "Olkoon kenen hyvänänsä, viekäämme siitä kotia näyte, että olemme nähneet jotakin viheriäistä, niinkuin Noakin kyyhkyset."
Tämän sanottuansa poimi Ankerschmidt kourallisen ohria; Aladár'kin otti yhdeksän tähkäpäätä ja pisti ne kiinni hattuunsa.
— "Tämä on todellakin meri", sanoi ritari, katsellen ylt'ympäri aavaa vedenpintaa. "Ja nyt saatamme, nuori ystäväni, molemmat sanoa, että meidän omaisuutemme on yhdessä paikassa; minunkin on meren pohjassa, niinkuin teidän."
— "Kaikki vertaukset ontuvat."
— "Minun ei onnu. Nyt en minä voi päästä tiluksilleni, te ette myöskään; se on yhtälaatuinen tapaus. Kun minä pääsen minun tiluksilleni, silloin pääsette tekin teidän."
— "Mitä te tällä tarkoitatte?"
— "Minä tiedän varmaan, että te armon kautta saatte takaisin takavarikkoon otetut tilanne."
Aladár'in päähän välähti ajatuksen kipinä.
— "Jos te tiedätte tämän, hyvä herra, silloin tiedätte senkin, ketä minun tulee kiittää tästä odottamattomasta armosta; minä pyydän, toimittakaa hänelle tämä tulinen käden-pudistus."