Ankerschmidt huomasi, että hän oli tullut Aladár'ille enemmän ilmoittaneeksi, kuin mitä hän tahtoi, ja kiiruhti häntä kiivaasti vastustamaan.
— "Nuori ystäväni, minä ilmoitan teille, että teidän tulee tästä armosta kiittää ainoastaan sitä, josta se lähtee. Älkää pahaksuko tätä muistutusta minulta, vanhalta sotamieheltä, älkääkä luulko, että teillä on salaisia puolustajia; teillä ei ole niitä."
Aladár kiitti opetuksesta; hänellä oli jo kylläksi tietoa.
Tämä tieto loi uusia aatteita hänen sydämeensä. Omaisuus, se ei häntä ilahuttanut, sillä Aladár, niinkuin jokainen jalo mies, tiesi hyvin, että omaisuus vaan on velvollisuus, ja että sillä, joka meidän aikoina Unkarissa on laveain tilusten herra, on lukemattomia velvollisuuksia, johon verrattuna kaikkein raskainkin ammatti on todellinen sinecura; vaan se ajatus teki hänet onnelliseksi, ettei kukaan enää saata nimittää itsekkäisyydeksi sitä, mikä on rakkautta.
Ja se ajatus teki hänet onnelliseksi, että hän oli oivaltanut semmoisen perheen mielenlaadun, jota hän tähän asti ei ollut tuntenut.
Lapsi yrittää enkelin-tapaisesta säälistä, ei mielihalusta, eikä naisellisesta taipumuksestakaan, vaan ainoastaan siitä hyvän harrastuksesta, joka kääntää hellätunteisen mielen kärsivän puoleen, varoittamaan vanhaa miestä vaaran suhteen, joka siihen aikaan oli varsin yleinen. Tällä vanhalla miehellä on rakas sukulainen, joka kituu valtiovankeudessa, jonka jokainen on unhottanut ja jonka hyväksi ei vanhus itse voi mitään tehdä, koska hän jokaisen toimensa kautta vaan vahingoittaisi häntä; mutta vieraan herran lapsi kirjoittaa salaisesti anomuskirjan hänen hyväksensä; isä ei suutu siitä, menee itse sen kanssa pois, käy katsomassa vankia vankihuoneessa, on siellä tyly häntä kohtaan, jottei tämä aavistaisi, kuka hänelle toi vapauden öljy-oksan; täällä kotona sulkee hän tyttärensä pois hänen nähtävistään, jotteivät he rakastuisi toisiinsa ja joku voisi sanoa, että hän vanhain ansioittensa nojalla on valta-istuimen edessä rukoillut erään tuomitun omaisuuden takaisin-saamista ainoastaan sentähden, että hän hankkisi sen omalle tyttärellensä. Sen vuoksi torjui hän pois luotansa tervehtijää ensimmäisen yhtymyksen perästä ja varoi hänen kanssaan enään yhteyteen joutumasta.
Eikä koskaan olisi tapahtunut, että he olisivat oppineet toisiansa tuntemaan, jos ei hävittävä tulva olisi lakaissut heitä kaikkia kokoon pieneen saareen.
Takaisin tullessaan havaitsi Aladár veden pinnan vähemmän likaiseksi kuin siihen asti.
Mikä arvo kaikella sillä on, mitä hän maan päällä on kadottanut, siihen verrattuna, mitä hänen sydämensä on voittanut?
Kun he keskipäivällä tulivat kotia, otti Kampós herra heidät heti vastaan sillä ilahuttavalla tiedolla, että vesi heidän poissa ollessaan oli laskenut kaksi tuumaa. Aladár ei ilahtunut siitä, ja riiteli huoneenhaltian kanssa, että kuinka hän siitä noin saattaa iloita, koska tämä epäilemättä osottaa, että vesi on jossakin muussa paikassa rikkonut padon ja tulvannut toisaalle.