Tietty se, ettei tämä ollut pääkysymys, vaan se, että jos täytyykin nähdä vaivaa ja voimiansa ponnistella, kumminkin tietää missä ja kenen tähden.
Tämän tiesi vanha herra itsekin. Hän luki Aladár'in sielusta, niinkuin avatusta kirjasta.
Aladár jäi siksi päiväksi sinne; mihin hän niin myöhään olisikaan lähtenyt?
Seuraavana päivänä sai hän taas niin paljon tekemistä kylässä, jossa yksityiset talot siellä täällä olivat vahingoittuneet tulvasta, että hän vasta keskipäivällä tuli kotia raskaasta työstänsä. Iltapäivällä kului aika suotuisammissa mittaustöissä. Nämät olivat alkutöitä kahden sydämen välin täyttämiseksi, johon vaan puuttui korkeammasta paikasta hankittava vahvistus.
Hän ei enään ollenkaan ajatellut poislähtöä. Se olisi ollut hänen mieleensä, jos joku olisi häntä pidättänyt; mutta sen sijaan ärsytti häntä eno lakkaamatta semmoisilla sarkasmeilla, kuin "koska lähtee hän tulvan tuhotöitä tutkimaan? odottaako hän siksi, kuin tulee vielä otollisempi stadiumi?" — Ainoastaan Erzsike arveli puolilla sanoilla, että tuossa pienessä sielun-hukuttajassa kulkeminen lienee hengelle vaarallista.
Kolmen päivän kuluttua havaitsi kuitenkin jo Aladár itsekin, että sittekuin hän oli sanonut lähtevänsä pois, hänen ei käy enää jääminen, jos ei hän tahdo kokonaan saattaa sanaansa tyhjänveroiseksi. Illalla ilmoitti hän siis enollensa, mutta niin, että sen ohessa muutkin sen kuulivat, että huomenna aamulla täytyy hänen lähteä matkalle; hän ottaa ainoastaan yhden soutomiehen mukaansa.
Garanvölgyi vastasi vaan, että se on hyvä; hän antaa leipoa hänelle kakkuja matka-evääksi.
Aamulla nousikin Aladár hyvään aikaan ylös; hän kääri kokoon karttansa ja koneensa, ja antoi suurella kohinalla tomuttaa matkaviittansa. Vanha herra tuli ulos kamaristaan ja sanoi leikillisesti:
— "Sinä lähdet siis jo? No, kakut ovat valmiit sinua varten."
— "Kiitoksia. Minä sanon vaan muutamia sanoja jäähyväisiksi
Ankerschmidt'ilaisille."