Tässä Aladár jo tunsi, että hän tiedustelijan virasta oli joutunut ratkaisevaan tappeluun, eikä hän enää komentanut ääntänsä teeskenneltyyn kylmäkiskoisuuteen, vaan antoi sen kaikkua niin lämpimänä, kuin se alkuansa vuosi hänen sydämestänsä.
— "Minä jään tänne kuukaudeksi — kahdeksi, vuodeksi."
Tyttö tarttui hänen puheesensa, kyynelsilmin astuen yht'äkkiä hänen eteensä ja molemmilla käsillään likistäen hänen kättänsä:
— "Jääkää tänne ainaiseksi!…"
— "… Kyllä — ainaiseksi", vastasi Aladár, hellästi syleillen armasta lasta.
Tyttö piti vielä kiinni Aladár'in oikeasta kädestä, kun nuorukainen syleili häntä; hän livahti kuitenkin äkisti pois hänen syleilystään, ja ennenkuin Aladár saattoi arvata hänen aikomustaan, suuteli hän, puoleksi kumartuen, puoleksi sitä luoksensa nostaen, tämän rakasta kättä, häveliäästi kuiskaten: "minun herrani!"
Aladár saattoi nyt suudella takaisin rakkaan lapsen kättä — molempia — sata kertaa perätysten; hän ei sillä voinut palkita sitä, että oli sallinut naisen suudella hänen kättään, naisen, joka häntä rakastaa, ihailee, kunnioittaa alati, äärettömästi, ja joka kaikista näistä — edeltäpäin pyytää anteeksi.
— "Tulkaa, tulkaa!" sanoi Erzsike, pistäen kätensä Aladár'in kainaloon ja vieden hänet kanssaan isänsä kamariin.
Vanha Ankerschmidt, joka tosin ei ollut kuullut sanoja, mutta kuitenkin ääniä oven lävitse, ei hämmästynyt, kun hänen tyttärensä Aladár'in rinnalla astui sisään hänen luoksensa.
— "Näetkös, isäni", lausui lapsi, "minä kosin häntä, ja hän ottaa minut."