— "Venheesi on valmis…"
— "Minä en lähde mihinkään", vastasi Aladár, vieden punastuvaa kultaansa enon eteen.
— "Me pidätimme häntä täällä — meidän luonamme", sanoi Erzsike, hellästi liittyen sulhoonsa.
— "Ja minä tuotin venheesi tänne — porstuaan", lausui hyväsydämisellä sarkasmilla vanhus.
Anckerschmidt purskahti nauruun.
— "Venheen porstuaan!"
— "Tiesinhän minä, että loppu olisi tämmöinen", sanoi vanhus. "Tästä avioliitosta saatamme sanoa, ettei ainoastaan 'taivas' tahtonut sitä, vaan myöskin 'vesi.' Tulevaisuudeksi on kuitenkin se ajatus jäähdyttävä herra sisareni pojan turhamielisyyttä, ettei hän voinut hankkia itselleen puolisoa muualta, kuin autiolta saarelta, jossa paitsi häntä ei ollut yhtään naima-kuntoista miestä."
— "Au contraire!" vastusti häntä nauraen Ankerschmidt; "rouva tyttäreni sopii soimata itseään siitä, ettei hän muulla tavalla voinut miehelään päästä, kuin että lunasti kuolemaan tuomitun vangin omalla kädellään, niinkuin joskus olen lukenut jossakin ranskalaisessa romanissa."
Molemmat pilkatut rakastuneet tunsivat itsensä kuitenkin sangen onnellisiksi tässä ristitulessa, toinen toistaan syleillessään.
Tämän vienotunteisen kohtauksen lopetti Kampós herran ilmestyminen, joka, kun hän ei muissa huoneissa tavannut ketäkään ja kuuli, että herrat kaikki ovat Ankerschmidt'ilaisten luona, tuli suurella tohulla, ja kompuroi sisään sillä tiedolla, että vesi aamusta alkaen on laskenut yhden jalan.