— "Minä en sillä enää väliä pidä", sanoi Aladár, joka oli rientänyt melua kohden, "vaikka se kokonaan katoisi."
— "Ette 'pidä väliä?'" sanoi kummastuen Kampós herra; mutta hänen kummastuksensa katosi sitte heti, kun Erzsike hyvällä mielellä nauraen laski kätensä Aladár'in olkapäälle ja nojasi poskeaan armaansa käsivartta vastaan. — Nyt selkeni yht'äkkiä tuon kunnon miehen aivoissa! — "Ah haa! sentähden suuttui siis kunnioitettu herra, kun toispäivänä sanoin, että vesi laskee. No, tämäpä…"
Mutta enempää hän ei lausunut sanoilla, vaan tahtoen, niinkuin pontevan patriotan sopii, teoissa osottaa mieltänsä, lähestyi nuoren herran morsianta sillä aikomuksella, että nyt heti suutelisi tämän kättä; mutta Erzsike ei millään muotoa sallinut sitä, vaan teki tämän yrityksen tyhjäksi siten, että pisti molemmat kätensä piiloon Aladár'in kainaloon, jonka ohessa hän aivan yksitotisesti piti Kampós herralle pitkän esitelmän siitä, että ainoastaan sangen sangen suuret ja mahtavat herrat sallivat sangen sangen alhaisten palvelijain heidän kättänsä suudella.
Aladár olisi mielinyt hengittää sisäänsä tuon armaan olennon ja kantaa sitä itsessään sieluna.
Sen muutoksen aikaan-saattoi kuitenkin Kampós herran tiedontuonti mielissä, että jokaista halutti päästä ulko-ilmaan veden laskemista katsomaan.
Tulva oli vielä merenä ylt'ympäri, mutta se ei enää lainehtinut; se oli niin sileä, kuin peili.
— "Lähdetään soutamaan venheellä", ehdoitti Garanvölgyi. "Tämä vesi on meidän!"
Ehdoitukseen suostuttiin yleisesti. Aladár'in sielun-hukuttajakin laskettiin vesille; hän istui siihen itse ja nosti Erzsiken, niinkuin köykäisen kukkakimpun, vastapäätänsä. Venheesen sijoittuivat Kampós herra ja molemmat vanhat herrat. Sielun-hukuttajan annettiin mennä edellä, ja Kampós herralta otettiin kunniansana, ettei hän kaataisi venhettä kumoon.
— "Mihin soudamme?" kysyi Aladár.
— "Vanhaan kastelliin päin", vastasi Garanvölgyi.