Hänen vaimonsa oli erään Wien'in pankkiirin tytär, jonka kuoltua hän sai noin puolen miljonaa.
Tutkittuansa silloisia rahaseikkoja, jotka eivät olleet nykyisiä ensinkään paremmat, tuli sotavanhus siihen päätökseen, että on paras panna rahat johonkin häviämättömään omaisuuteen. Unkari oli siihen aikaan uusi Amerikka, jossa Ritter von Ehrenfels'in neuvoja[24] noudattaen ehkä olisi voinut ilmaiseksi saada maata; mutta puhtaasta rahasta saattoi varmaankin hankkia itselleen sangen kauniin kartanon. — Valtakunnassa oli silloin yhtäkkiä seitsemänkymmentä miljonaa pankinseteleitä joko tuhaksi poltettu taikka muinaisjäännöksiksi muuttunut; monet ihmiset olivat velkaantuneet, toiset taas häviöön joutuneet; kilpailua vähän, myytävää paljon. Epäilemättä saattoi silloin sangen edullisesti päästä varsin uhkean omaisuuden haltiaksi.
Ritari ei myöskään ollut se mies, jota vähäpätöiset esteet olisivat peloittaneet. Luonnoltaan jäykkänä, taisteloon ja komentoon tottuneena, pani hän luottamuksensa uuden järjestelmän rautaiseen kovuuteen ja yhtä paljon omaan päällikön-taitoonsa.
Hänen perhe-advokatinsa, tohtori Grisák, jonka toimeksi hän oli antanut kartanon hankkimisen, toimitti hänelle sangen hyvän kaupan rouva Pajtay'lle annetun eläketilan ostamalla. Hän sai kaksituhatta holdia parasta viljelysmaata 160,000 florinilla, joka siitä oli aivan vähäpätöinen hinta. Muut rahat saattoi hän käyttää kartanon kuntoon-panemiseen. Tämän oston laadusta ei tosin ritari paljon tiennyt; vasta perästäpäin huomasi hän ehdot tuon vanhan kastellin suhteen, mutta kun niitä ei käynyt oikaiseminen, tyytyi hän asian laitaan ja rakensi sen edustalle.
Ankerschmidt'in taloutta ansaitsi käydä katsomassa, sillä sen vertaista tuskin oli likitienoilla. Hänellä oli höyrymylly sekä kylvö-, leikkuu- ja puima-koneita; viinapolttimo, syöttöhuone, sokurinvalmistus-laitos; pulskeita Mürzburg'in lehmiä ja Yorkshiren sikoja, Egyptin mumia-ohraa, oivallisia puna- ja valkojuurikka- sekä repsi-vainioita; rakennukset olivat kaikki tulikivellä katetut, ja jotta kaikista olisi hyöty, oli pehtorista alkaen halvimpaan renkiin asti palkollisiksi otettu ahkeria, raittiita tschekkiläisiä. Varovaisuudenkin vaatimuksista oli täydellisesti huolta pidetty. Kaikki ulkotöissä oleva väki: jahtimies, metsänhoitaja, sikopaimen olivat varustetut oivallisilla kaksipiippuisilla rihlapyssyillä; kastellin tornissa oli hätäkello, jonka soidessa vartiajoukon tuli sotamiesten tavalla kokoontua määrättyyn paikkaan ja pontevasti torjua mitä hullunrohkeata päällekarkausta ehkä tehtäisiin. Joka talli, aitta, lato oli varustettu kauas näkyvällä, loistavalla Triest'in "Azienda assicuratrice'n" (palovakuutus-seuran) päällekirjoituksella; vieläpä vilja-aumoissakin näki pitkäin tankojen päässä tämän kirjoituksen, jotta murhapolttajilta kaikki halu katoaisi. Yöllä taas vaeltelivat torvilla varustetut patrullit kastellin ympäri, siitä kaikkea vaaraa torjuaksensa.
Sillä tavoin saattoi toki Unkarissakin turvallisna elää.
Kylän vastaisessa päässä olevasta toisesta kastellista tiesi ritari vaan sen verran, että siinä asui joku äreä, kapinallinen oikeuden-istuja, joka jonkun lakitempun tähden, jota ritari ei käsittänyt, on suuttunut kälyynsä, ulottaen tätä suuttumustansa myöskin ostajaan; pahoittaa häntä vielä toinenkin asia, jota niinikään ei ymmärrä kukaan muu, kuin ministerit tuolla ylhäällä ja entiset kansan-edusmiehet täällä alhaalla; varsin helppo on kuitenkin olla hänen kanssansa torailematta, kosk'ei hän missään käy eikä häntä milloinkaan tiellä tapaa.
Ritari oli jo ennen vuotta 1848 jäänyt leskeksi. Silloin pani hän molemmat tyttölapsensa erääsen kasvatuslaitokseen, mutta maatilan omistajaksi tultuansa otti hän heidät mukaansa Unkariin ja asetti heidät erään Wien'istä tuotetun koti-opettajattaren hoidon alaisiksi.
Vanhempi tyttö oli silloin jo baalikuntoinen, nuorempi taas siinä ijässä, jolloin romanien lukeminen vielä ei ole virallisesti sallittu.
Neiti Hermine oli solakka, uljas kaunotar, kasvoiltaan monissa kohdin isänsä näköinen. Hänellä oli tämän kotkan-nenä, vaikka vienon kaareva, kuten naisella ainakin; tämän tuuheat silmäkarvat, mutta ei niin armottomasti ryppyyn vedettyinä; hänen silmänsä olivat siniset, jonkunlaisen haaveksivan surumielisyyden verhossa, ja hänen sievä-kuoppaiset poskensa olivat luonnosta sileät, eikä, niinkuin vanhan herran, partaveitsestä. Tällä oli sen lisäksi vielä pitkät viikset, jotka hän vuonna 1848 jätti kasvamaan, vaikka hän siihen asti oli noudattanut muitten upseerien tapaa ja pitänyt partansa ajettuna. Silloin oli myöskin syntynyt tuo sangen omituinen muoti, että viiksien arvon enentämiseksi anastettiin joku osa muuten ajetusta poskiparrasta.