Toinen neiti, Eliz,[25] lienee enemmän ollut äitinsä muotoinen, jota emme tunteneet. Pieni, pyöreä, hilpeä vartalo; sysimustat, kiehkuraiset hiukset; säihkyvät silmät, joka hetki valmiit itkuun ja nauruun; pikkuruinen suu, jonka alati täytyi joko puhua taikka laulaa, ja sen ohessa mitä herttaisin mielenlaatu, joka pian unhottaa pahat vaikutukset, mutta kauan säilyttää hyvät.
Oli juuri päivällisen aika, kun eräs kunnian-arvoinen pakolainen ritarille ilmoitettiin tulleeksi.
Perhe istui pöydässä; palvelija sanoi, että eräs onneton herrasmuotoinen mies pyysi, että hän laskettaisiin sisään.
— "Jos hän on onneton, astukoon sisään ja atrioitkoon kanssamme", sanoi ritari, jonka ankarat kasvot ja soturin-silmäys eivät suinkaan soveltuneet tämmöiseen leppeyteen.
— "Minä jätän hänelle sijani", sanoi äkisti ylös hypähtäen Eliz.
— "Mutta, Eliz, mitä ajattelette?" nuhteli häntä neiti Natalie, koti-opettajatar: hirveän viisas, oppinut ja hentotunteinen, mutta sen ohessa kovin laiha nainen. "Pysykää paikallanne. Georg panee kuvertin pöydän päähän."
Onneton herra astui sisään. Hänen olennossaan, esiintymisessään oli jotakin vainon-alaista maailman-tuskaa. Hänen maahan painuneet silmänsä, hänen ummistetut huulensa osoittivat, mitä sisällistä taisteloa hänen oli kestäminen ihmisten hyväsydämisyyteen turvatessaan. Kun hän astui ritarin eteen ja kumarsi seuralle, ei hän voinut tukehuttaa haikeata huokausta ja hänen äänensä sortui, kun hänen täytyi lausua seuraavat sanat:
— "Hyvä herra! Minä olen vainottu onneton."
— "Minä tiedän, minä tiedän", vastasi ritari, lyhyesti keskeyttäen hänen itse-esitystään. "Asettukaa pöytään! Te tulitte parhaasen aikaan, me syömme vasta soppaa."
Pakolainen istui osotetulle sijalle, niin raskaasti ja vapisevasti huoaten, kuin hän olisi ollut kuolemaan tuomittu, joka istuu viimeiselle atriallensa, ja hän koetti tehdä itsensä niin miellyttävän näköiseksi, kuin vaan sen on tapa, joka luulee tuntemattomain naisten itseään katselevan.