— "Ja sinä olet luvannut tämän?"
Aladár valmisti itseään pathetillisella katsannolla vastaamaan; Garanvölgyi ei enää voinut puoltansa pitää, vaan laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi nauraen:
— "No, siinä tapauksessa, poikaseni, varo itseäsi tältä kylkiluultasi, sillä siinä olemme molemmat tavanneet mestarimme."
Sen sanottuaan otti hän esiin kellon-vitjoihin kiinnitetyn avaimen ja avoi sillä lippaan, jonka kannessa oli Aladár'in muotokuva ja tämän alla kirjeet.
— "Nämät olen minä sinulle kirjoittanut."
Aladár aikoi vastata, että siinä tapauksessa nämät eivät ole rakkauden-kirjeitä, mutta kun hän oli lukenut ensimmäisen puoleksi, ei hän enää voinut tätä väitöstä esiin tuoda; nämät olivat tuskastuneen, rakastavan sydämen puheita; sitä vastaan ei käynyt väittäminen.
Erzsike, voitonriemunsa ensi hetkenä, osotti vallattomalla naurulla hyvää mieltään, mutta kun hän näki, että Aladár'in silmät täyttyivät kyynelillä, muuttui yht'äkkiä hänen hyvä mielensä kovaksi itkuksi; hän heittäysi Garanvölgyin rintaa vastaan ja pyysi häneltä anteeksi sata kertaa, tuhat kertaa; olihan hän niin monta kertaa rikkonut häntä vastaan!
Ensimmäisen kirjeen luettuansa pudisti Aladár ääneti enonsa kättä; tämä teki lopun tästä hellätunteisesta kohtauksesta, sanoessaan: "Eikö totta, poikaseni, kummoinen narri ihminen on, kun hän on yksinänsä!"
XVII.
Eriskummainen oikeuden-käynti.