Ihmisen täytyy, kuin täytyykin, elää! Tämä on nykyajan tunnus-sana.
Yksi meistä hankkii leipänsä sillä, toinen tällä tavoin; häpeä on vaan nälkään-kuolo.
Ja sitte, jos ihminen kadun-lakaisemisella hankkii leipänsä, tahraa hän vaatteensa ja on sen vuoksi halveksittava mies, kun hän, jos tahraa vaan luonteensa, yhtä kaikki käypi kavalierista ja gentlemanista.
Herra Straff, vanha tuttavamme, istuu siis tuolla, nuot viisi kirjettä edessään. Hänen harjaantunut silmänsä tuntee käsi-alasta niitten kirjoittajan. Kerta oli hänellekin tullut kirjeitä tämmöisellä käsi-alalla. Silloin, kun vielä näitten kirjoittajatar tarvitsi tietää salaisuuksia, joista herra Straff otti eri makson.
Hänen virkansa olikin tutkia ja tietoja antaa; puhukoot siis suljetut huulet.
Näitten kirjeitten lukeminen huvitti suuresti herra Straff'ia.
Hän nauroi aika lailla itsekseen. Hänen oli tapa nauraa ainoastaan silloin, kun hän oli yksinänsä, eikä koskaan avatulla suulla, aina vaan nenän lävitse.
Narri raukat! Kuinka he sallivat itseään hevosiksi teettää! Hän valitsee jokaiselle appeen, niinkuin tätä maittaa, ja jokaiselle "kas ei mitään, ota hyvin kiinni." Vai mielisikö hän kenties jotakuta definitíve saada pauloihinsa? Sekin lienee mahdollista.
Viimeiseksi joutui Straff'in kynsiin Ankerschmidt'ille kirjoitettu kirje.
Edellisiä piti hän vaan semmoisena pirullisena nautintona, joka syntyy sellaisten salaisuuksien tiedosta, joista asianomaisille lähtee vaaraa, mutta etäältä katsojille naurua; viimeinen kirje sen sijaan täytti hänen sappensa saatanallisella vimmalla.