Niin kauan kuin elämän päivät ovat iloisia, nauttii se niitä, ja jos ne alkavat kolkostua, ei hän etsi vierasta isänmaata, niinkuin haikara, ei hän mene rosvoomaan, niinkuin susi, eikä palvelemaan, niinkuin koira; vaan hän vetäyy hiljaiseen, ennakolta valittuun pesään, jonne hän kyykistyy kokoon ja suurella tyvenyydellä odottaa, kumpi ennemmin väsyy passiviseen vastarintaan: hän vaiko talvi?
Tavallisesti on talven kärsivällisyys lyhyempi, sillä se katoo säännöllisesti itsestään, kun päinvastoin ei kukaan vielä ole nähnyt lumeen paleltunutta karhua.
Välisti on sangen pitkä talvi, mutta tämä ei hämmennä karhua; hän tietää hyvin, että sen kuitenkin täytyy kadota; jos tuuli puhaltaa kovin viukasti hänen pesäänsä, ei hän kirjoita sille lepyttäviä broschyrejä, vaan sulkee selällään aukon ja näkee silloin vilua vaan siltä yhdeltä kohdalta.
On sitte talvella yksi päivä, jota nimitetään "kynttilänpäiväksi." Mistä karhu tietää tämän päivän ilmestymisen kalenterissa? Se on vielä luonnontutkijain selvitystä odottava salaisuus. Siinä kyllä, että kynttilänpäivänä jättää karhu pesänsä, astuu ulos, katsellaksensa ympärilleen maailmassa.
Hän katsoo, kummoinen ilma on! Jos hän näkee, että on kaunis, päivänpaisteinen ilma, että lumi sulaa, taivas on kevään sininen, tyhmät tiaiset piipittävät ennenaikaisia hymnejä luulo-keväälle ja pitävät lehtinä mistelin-marjoja, joista kuitenkin heidän turmionsa syntyy; jos vienot, kuihkovat tuulet puhaltelevat: silloin karhu — menee takaisin pesäänsä, laskeuu levähtyneelle kyljelleen, pistää kuononsa käpäläin välin ja nukkuu neljäkymmentä vuorokautta lisäksi; sillä tämä on vielä vaan talven kiekailemista, niinkuin vanhan systemin ministeristö vapaamielisen programminsa kanssa.
Mutta jos karhu kynttilänpäivänä näkee, että on ilkeä, myrskyinen ja kova ilma; jos tuuli tuiskuttaa lumiräntää, jos puunlatvat kirskuvat ja musta varisparvi rääkkyy notkuvilla, kuivettuneilla oksilla, ikäänkuin aikoisivat sanoa: "vapiskaa! ei tule koskaan enää kesää; talvi lupasi meille, että sitä nyt jo kestää ikipäiviksi; me olemme vouranneet tuulen, annamme sen viuhua, niinkauan kuin mielimme; aurinko on vanhentunut, sillä ei enään ole mitään voimaa, se on unhottanut teidät; te odotatte turhaan!" jos jääpuikot putoovat kuusien härmäisestä parrasta; jos susi ulvoo korpimetsässä — silloin pudistaa karhu turkkiansa, hieroo silmiänsä ja jää ulos; hän ei mene enää takaisin pesäänsä, vaan lähtee erittäin hyvällä mielellä metsään.
Sillä karhu tietää sen hyvin, että talvi nyt antaa pois viimeisen myrkkynsä. Puhaltakoon se vaan, pyryttäköön, jyskiköön; mitä enemmän se purkaa vihaansa, sitä pikemmin sen on loppu.
Ja karhut ovat aina oikeassa.
Mistä karhu on ottanut nämät luonnontieteellisen filosofian kontemplativiset peri-aatteet, sitä emme tiedä sanoa, mutta että se Unkarin ilmanvaiheitten havainnoissa jo ammoin on tähdelle pantu, se on varmaa.
* * * * *