Adam Garanvölgyi ei ollut vieläkään astunut huoneensa kynnyksen ylitse.
Muutoin, jos hän tähän asti oli voinut eräkkään elämää viettää, kävi sitä nyt jo helposti jatkaminen; hänen ympärillänsä oli aina semmoiset kasvot, joista hän saattoi sanoa: näitä mielin nähdä.
Aladár'ia saattoi hän tosin harvemmin nähdä; tätä pidätti hänen työntoimensa. Sillä vaikka hän taas oli päässyt tilanhaltiaksi, ei työn-haluinen nuorukainen ollut jättänyt ammattiansa, virkaansa. Mutta Erzsike asui sitä enemmän Garanvölgyin luona, ja saattoi vanhaa herraa päivä päivältä yhä enemmän siihen vakuutukseen, että Aladár epäilemättä on sangen onnellinen. Mitä taas Ankerschmidt'iin tulee, oli hän enemmän Garanvölgyin tykönä, kuin kotonansa.
Sotavanhus maisti politikia, niinkuin jokainen ihminen, joka on elänyt kymmenen vuotta tässä meidän maassa.
Ankerschmidt kuului politikissa niitten joukkoon, joita on tapa nimittää "sanguinisiksi." Jotka katselevat kaikkia läheltä, pitävät kaikkia pikku-asioita suurina ja uskovat kaikki, mitä sanomalehdissä seisoo.
Garanvölgyi vaan hymyili vanhalle nahkapojalle.
"Nämät ovat kaikki kynttilänpäivän auringon paistetta."
Mutta Ankerschmidt tarttui joka asianhaaraan, joka näytti ilmoittavan muutosta "meidän kohtalossamme."
Sillä näin on laita.
Vieras, tulokas puhuu kymmenen vuoden kuluttua jo "meidän kohtalostamme." Ja tämä on luonnollista.