Se ei ole noitumusta, ei pirun keinoja; se on sangen yksinkertainen seuraus.
Se, joka itse toi muassansa tänne jalon sydämen, ritarillisen hengen, innostuu uusien kansalaistensa yksimielisyyden-luonteesta; yhteiset vaivat, yhteiset kärsimiset saattavat meitä toisiamme lähestymään, ja lopuksi valloittaa kaikkia yhteinen toivo yhteisestä tulevaisuudesta.
Ja tavallisesti tulee näistä innokkaimmat patriotat.
Seuraava polvikunta on varmaan sitä luokkaa.
Ankerschmidt puhui Unkarin asioista, niinkuin mikä oikeuden-istuja hyvänänsä. Tietysti hän niin suuressa määrässä kuin suinkin mahdollista edusti äärimmäistä vasemmistoa.
Mutta Garanvölgyi ei liikahtanut pesästään.
On vielä talvi; karhun ei ole vielä syytä herätä.
Sillä välin tuli myrskyinen, luminen, härmäinen ajanjakso; alakuloisuuden sumu laskeusi kaikkien mieliin; kaikki toivo oli jähmettynyt; halla oli polttanut ennen aikaansa puhjenneet herkkä-uskoisuuden lehdet; harmaassa sumussa kuului vaan korppien, noitten kovan onnen lintujen vaakunta: "turha on odottaa! turha tahtoa!"
Silloin tuli kerta Ankerschmidt tavattoman pahalla päällä vanhan herran luokse, ja toi tälle painetussa sanomalehdessä huonoja uutisia.
"Joka kivi on jo paikaltaan liikahtanut, johon isänmaalliset toiveet vielä perustuivat: ainoastaan yksi jäi jälelle hajoavasta, häviävästä, vaikeasta aikakaudesta: uskonnon-vapaus; nyt nuot hirmuiset uudistajat sovittavat jalkansa tähän viimeiseen kiveen, sysätäksensä sitäkin pois paikaltaan. — Ja aika on siihen varsin otollinen, sillä on sangen pimeä ja sangen kylmä…"