Tästä sanomasta innostuivat Garanvölgyin tavalliset kasvot.
"Siinä tapauksessa on karhun aika jättää pesänsä."
— "Vetäkää esiin vaununi, huomenna lähdemme Miskolcziin — konventtiin."
Ja vanha oikeuden-istuja ilmestyi uudestaan harmaalla parrallaan niissä paikoissa, jossa järkähtämätön, rohkea sydän oli suuressa hinnassa tähän aikaan.
Myrsky kohisi, raivosi vielä sittekin; mutta lopulta kuitenkin — — karhu on oikeassa.
Myöhemmin tapahtuivat vaalit kokoon-kutsuttuihin valtiopäiviin.
Se, joka koko paikkakunnassa tiesi hurjimmin vaaliasioita ajaa, oli
Ankerschmidt.
Erzsike ei päivän pitkään tehnyt muuta kuin neuloi "1848"-n kokardeja, joita vanha herra jakeli niille, joihin hän tiellä yhtyi; hänellä itsellä oli semmoinen hatussa, takissa, ja hän oli melkein syödä sen ihmisen, joka uskalsi epäillä, että Garanvölgyi on valittava valtiopäivämieheksi.
Aladár hillitsi häntä lakkaamatta: mitä hän hikoilee, Adam herra valitaan muutoinkin; parista juopporentusta puhumatta, ei ole mitään vastapuoluetta, ja nuot jäävät kuin yksi sataa vastaan; antakoon hän asian mennä menoaan; se on perustuslaillinen taistelo, astukoot sen vuoksi muutkin esiin.
— "Mutta kas ei! Sadasta ei saa yksikään eritä!" jäykisteli Ankerschmidt. "Ei yksikään ääni saa rumentaa yleistä huutoa. Ei mitään vihaa, ei mitään häijyyttä; joka näkee, ettei käy päihinsä, menköön tiehensä, muutoin minä teen lopun hänestä."