Kevät-illan viileydestä huolimatta seisoi pakolainen väijyksissä englantilaisen puutarhan perimmäisellä portilla, tietäen että Gyuszi oli sitä tietä takaisin tuleva.
Poika veitikka myöhästyi vähäisen, sillä matkalla oli akasia-puistossa paljon varpusia ja niitä täytyi kivillä nakella. Bogumil katseli tarkasti jo kaukaa tätä velvollisuuden laiminlyöntiä ja kun poika vihdoin tuli puutarhan portille, hyökkäsi hän äkkiä häntä vastaan, niinkuin pörrökarvainen susi, joka syöpi pieniä lapsia.
— "Miks'et kiiruhda sukkelammin?"
Gyuszi tempasi pelästyneenä päästään korkeahuippuisen hattunsa, joka oli ihan niin pitkä kuin hän itsekin, juurikuin olisi mielinyt sanoa: "tässä on tukkani, repikää sitä, mutta älkää kysykö minua."
Bogumil tukistikin häntä kelpo lailla. Semmoista tilaisuutta palkollisten kurissa-pitoon ei sovi laiminlyödä.
— "No mitä sinun käskettiin vastata, lurjus?"
Pikku tolvana hieroi ensin nenäänsä, veti sitte silmäkarvansa ylöspäin ja alkoi kertoa, mitä matkalla oli muistiinsa painanut.
— "Armollinen herra tervehtää nöyrimmästi armollista herraa, suutelee hänen kättänsä ja käskee sanoa, että 'nix tajtsch.'"[32]
— "Mitä käskee hän sanoa, sinä ryökäle?" kysyi Bogumil, sivaltaen poikaa korvalle, ensiksi oikealle ja sitte vasemmalle.
— "Sitä, että hän lähetti kirjeen takaisin", ohkui poika-puitukka, vetäen esiin kirjettä hatustaan.