— "No — yksi niin, toinen näin. Heinää ja repsiä tehdään päiväpalkalla; rukiin ja vehnän leikkuu tapahtuu sadosta osaa saamalla; päiväpalkka on viisikymmentä groschenia, mitta viinaa ja kaksi korttelia viiniä miestä kohden; aamiaiseksi silavaa ja leipää; päivälliseksi keitettyä naudanlihaa jauho-kimpaleitten kanssa taikka paistettua lampaanlihaa; illaksi kahdenlaista, joista toinen lihaa; välipalaksi savutettua lihaa tahi piimää; hattumme koristeeksi kukkanen; mitä sadon osallisuuteen tulee, on joka yhdeksäs nelikko puiduista jyvistä meidän."
Vendelin Maxenpfutsch'ilta sammui tuli piipussa tästä eriskummaisesta puheesta. Tuo tolvana! näyttää siltä, kuin tuo tahtoisi häntä narrina pitää.
Talonpoika olisi vielä jatkanut kontrahdin ehtoja, mutta herra pehtori ei enää kauemmin pitänyt asiaa leikintekona, vaan kavahti ylös istuimeltaan, juoksi sopimuksen-hierojaa vastaan, tarttui kiinni hänen takinkaulukseensa ja ravisti häntä aika lailla.
— "Korjaa heti luusi täältä, kelvoton betyári![38] Luuletko, että sinulla on mikään narri edessäsi! Minä annan sinulle kyllä kolme atriaa päiväänsä, tuleppas vaan kerta vielä tänne."
Sen sanottuaan työnsi hän miehen luotaan, heittipä vielä perästä hänen hattunsakin.
Metsä-ihminen meni pois aivan tyvenesti.
— "Hyvä on, hyvä. Kyllä minä itsestänikin menen, kun vaan sanotaan, ettei minua tarvita. Menen kuin menenkin. Ei sen vuoksi tarvitse herjata isäni sielua minussa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."
— "Jos tuo hävytön ihminen vielä kerran pistää koipensa tänne, on hän portista ulos heitettävä!" huusi pehtori palkollisille. "Kun rohkenee tuollaisia minulle sanoa! Juurikuin nyt ensikerran oppisin, mikä talonpojan hinta on."
Muuten oli aivan tarpeetonta otaksua, että tuo talonpoika vielä kerran tulisi takaisin kartanoon; häntä ei sinne enää marzipan'illakaan (konfehtilla) olisi voitu takaisin houkutella.
Herra Vendelin oli täydellisesti turvannut itsensä kaikenlaista ahdistamista vastaan talonpoikain puolelta.