N:ro 3 punastuu korvia myöten ja tekee sen muistutuksen, että runoilijat ovat sangen onnellisia, sillä heidän osaksensa tulee se onni, että heidän henkensä joutuu jokaisen kaunohengen kanssa henkiseen yhteyteen.
Se on totta, he ovat todellakin oikeita Turkin pashoja hengen alalla.
— "Eiköhän teidän armonne havainne yhdenlaatuisia säveliä tässä runoelmassa?" kysyy Danó, pelon-alaisella rohkeudella povestaan esiin vetäen kullatuilla reunuksilla varustettua paperia ja lausuen siitä hirveän äitelällä tavalla sekasotkuista runoa, jonka nimi oli "Vangittu lintu" — ei mikään "Rebhuhn", vaan laululintu, joka on häkissä.[44] Sisällyksestä ei ole helppo päättää, onko tämä lastenlaulu, vai aesopilainen satu, vai rakkauden-allegoria, vai isänmaallinen runoelma.
Corinna pitää sitä viimeksi mainittuna.
— "Juurikuin olisimme välipuheen tehneet! Katsokaapas, minä olen kirjoittanut ihan yhtälaatuisen runoelman."
— "Kuinka? Teidän armonne on kirjoittanut runoelman?"
— "Mutta älkää sanoko sitä kellekään. Te yksistänne saatte sen kuulla."
— "Sallikaa minun nähdä se."
— "Ei. Minä luen sen itse julki. Mutta älkää sääksikö sitä, minä tiedän, että se on heikko: 'Kahletettu kotka.'"
Tämä oli todellakin valtiollinen runoelma. Kahletettu kotka oli vangittu nuorukainen, jonka lentoa paitsi puuttuvia siipiä vielä esti sekin seikka, että vanginvartia piti hänen askeliansa tarkasti silmällä.