Linnan portilla oli suuri tungos. Siinä hyppi ja juoksenteli useita ihmisiä, jotka koettivat välttää pihalta hyökkäävän villin koiralauman puraisuja. Talossa oli nimittäin suuri lauma kaikenlaisia vihaisia koiria, jotka vieraiden tullessa päästettiin heidän kimppuunsa. Pihassa oli vihainen kukkokin, joka taistelunhaluisena, kynnet ja nokka ojossa, lensi sen onnettoman päätä kohti, joka oli onnistunut hengissä pääsemään portilla raivoavien koirien kynsistä. Lisäksi oli vielä nuori linnanherra narrineen, palvelijoineen ja koiranhoitajineen muurilla vahdissa ja ammuskeli sieltä jousipyssyllään rauhallisia ohikulkijoita.
Erikoisesti sen päivän aamuna, jolloin isä Siegfriedin piti tulla linnaan, oli linnanrouva varustanut miehisen palvelusväkensä jousipyssyillä niihin kuuluvine nuolineen sekä lingoilla ja muilla sopivilla heittoaseilla sekä päästänyt koirat irti, sillä hän arveli olevan erittäin hauskaa katsella, kun hurja väki ynnä vihaiset koirat ahdistivat kunnianarvoista isää. Hän oli ikävystynyt ja tarvitsi hiukan huvitusta. Ikävyyden lisäksi tuli vielä äkkiarvaamatta tulinen viha, joka aiheutui siitä, että hän juuri äsken oli saanut metsänvartijalta kuulla, kuinka naapurilinnan, Mitosclimin, omistaja oli edellisenä yönä hyökännyt Madacsányn alueelle, tappanut siellä paljon metsänriistaa, sidottanut vastarintaa yrittävät kreivittären palvelijat puihin ja lisäksi antanut heille kelpo selkäsaunan.
Madacsányn ja Mitosclimin välillä oli nimittäin jo ammoisista ajoista vallinnut riita. Sitä olivat omistajat monessa polvessa yrittäneet ratkaista nyrkein, jopa toisinaan aseinkin. Nykyään, kun Madacsányn omistus oli joutunut heikomman sukupuolen haltuun, ei tosin riitaa ylläpidetty enää käsivoimin eikä miekoin, mutta sitä enemmän salakeinoin ja pienin molemminpuolisin partioretkin, joten välit eivät siis suinkaan olleet parantuneet, vaan päinvastoin tulleet monta vertaa katkerammiksi kuin ennen.
Munkkiraukan rääkkäys haihduttaisi ehkä vähän katkeruutta mielistä!
Heti kun isän musta olemus näyttäytyi portilla, hyökkäsi häntä vastaan yhdeksän raivoisaa koiraa. Mutta Siegfried ei ollut arkalasta kotoisin. Hän seisahtui rauhallisesti petojen eteen, ja kun ne ärhentelivät purrakseen, aukaisi hän kainalossaan kantamansa suuren nahkakantisen kirjan sekä puristi sen taaskin aika läjähdyksellä kiinni. Koirat luulivat ammuttavan ja hyökkäsivät sen vuoksi aika kiireellä kaikille ilman suunnille jättäen munkin rauhaan.
Siten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori herra, hänen tuleva oppilaansa, paraillaan löi palloa palvelijan, koirarengin ja narrin keralla.
"Hei! Siinä tulee opettaja!" kirkui palvelija Matyi.
"Merkillistä, etteivät koirat häntä syöneet", ihmetteli koirarenki
Petyka.
"Heitä tuota pappia savipallolla selkään!" kehoitti nuori herra narria, joka juuri piti palloa kädessään. "Viskaa keskelle kiiltävää silkkikaapua, niin että siihen jää suuri, märkä, savinen jälki!"
Herska, narri, totteli ilomielin annettua käskyä.