"Sain sen tietää sieluni kiusanhengeltä. Mutta parempi on, ettet kertomusta opi tuntemaankaan. Tyydy jo omaan onnettomuuteesi!"
"Kerro se minulle! Pyydän sitä! Mieltäni lohduttaisi tieto, että muut ovat kärsineet vielä enemmän kuin minä. Kukahan hän on mahtanut olla?"
"Sisaresi Sofia."
"Muistan hänet. Luulen vieläkin näkeväni edessäni hänen kauniin vartalonsa ja suuret, syvät silmänsä! Pienenä ollessani hän kantoi minua käsivarsillaan, ja minä silittelin hänen hienoa poskeaan. Selvästi on vielä mielessä sekin, kun hän makasi ruumispaareilla, ja kuinka kättäni paleli, kun yritin silittää hänen kalvennutta marmoriposkeaan."
"Tuolla hän lepää", sanoi nuorukainen viitaten seinälle, missä kaksi vierettäistä eri suuruista marmorilevyä, pienempi ja suurempi, ilmaisi paikan. Kumpaankin oli kaiverrettu risti, toiseen pienempi ja toiseen suurempi, sekä ristien alle vuosiluvut, joissa ei ollut kuin vuoden ero. Mitään muuta kirjoitusta ei ollut.
"Miksi ei muistomerkeissä ole minkäänlaista kirjoitusta?" kysyi
Magdaleena.
"Niiden alla lepäävät äiti ja lapsi", puheli Siegfried ikäänkuin vastaukseksi.
"Mutta miksi niissä ei ole nimeä?"
"Koska heillä ei ollut nimeä."
"En ymmärrä tuota."