"Ei sinun tarvitse sitä ymmärtääkään, sillä se on sangen surullinen asia. He rakastivat toisiansa vielä lämpimämmin kuin me. Isäsi tuhosi heidänkin rakkautensa raa'asti ja säälimättömästi. Hän mukautui mieluummin häpeään kuin rupesi suojelemaan sydämensä pohjasta vihaamansa miehen veriheimolaisia. Tytär kuoli samana päivänä, jolloin hän antoi elämän jo ennen syntymää vainotulle lapselle. Hänet haudattiin tuohon muurattuun holviin. Vuotta myöhemmin kuoli lapsi, joka aiottiin peittää tuonne äitinsä viereen. Kun silloin kirkon ovi, joka oli ollut suljettu äidin kuolemasta asti, avattiin, kompastui isä ensi askeleella tyttärensä ruumiiseen. Hän ei nimittäin ollutkaan kuollut. Hän oli vironnut holvissa ja uskomattomilla ponnistuksilla onnistunut pääsemään arkustaan ja hautaholvistaan kirkon lattialle. Mutta kirkon ovea ei hän enää jaksanut murtaa. Vihdoin hän vaipui kuolleena kynnykselle."
"Kauheata!" sopersi tyttö säikähtyneenä katsellessaan kauhun ilmein noita kahta muistomerkkiä.
"Sen vuoksi kivessä ei olekaan nimeä", sanoi munkki ja lisäsi: "Siitä saakka on kirkon ovi herra Grazianin nimenomaisesta käskystä ollut aina auki."
"Paetkaamme täältä!" pyysi tyttö väristen.
"Oletko ensi sunnuntaina heti puolenyön jälkeen täällä?" kysyi
Siegfried.
"Olen."
He kättelivät ja erosivat. Siegfried katosi jälleen alttarin takana olevaan käytävään. Pyhä Antonius julkeine seuralaisineen kääntyi taas paikalleen. Takana loistava kynttilän valo muodosti hetkiseksi kunniakehän kuvan pään ympärille, ja tornin pieni kello kilahteli uudelleen. Se oli yhdistetty salaisella kellolaitteella käytävään niin, että jokainen sitä kulkeva pani kellon soimaan. Siten tiedettiin linnassa, että joku oli tulossa Madacsánysta pitkin tuota maanalaista käytävää. Siten olivat hussilaiset aikoinaan antaneet tietoja toisilleen. Samalla kuin kello vaikeni, sammui alttarikuvan kunniakehyskin. Kello olikin jo kaksi aamulla, jolloin linnut aloittivat laulunsa. Magdaleena katseli peloissaan taaksensa ja jalkoihinsa. Ehdittyään ovelle kääntyi hän katsomaan, seurasiko Sofia-sisar häntä. Ulkona odotti vielä suurempi kauhu, toinen karhu kun oli paneutunut levolle juuri oven eteen. Se nukkui. Rohkaistuaan mielensä uskalsi tyttö astua pedon yli. Se ei herännyt. Mutta sitä vastoin oli toinen karhu valveilla ja pureskeli kiukuissaan muudatta kovaa luunsolmua, jota se ei ollut voinut särkeä hampaillaan.
"Jumala minua armahtakoon!" huokasi Magdaleena heittäen pedolle hunajakakun jäännöksen.
Karhu rauhoittuikin ja salli neidon vahingoittumattomana kiiruhtaa linnaan takaisin. Mutta jos peto olisi tappanut ja raadellut tytön, olisi se tehnyt suuren armotyön ja samalla antanut taivaalle marttyyrin.