Madacsányn linnanrouvan oikea nimi oli Idalia, mutta häntä sanottiin yleensä vain Venukseksi. Hän olikin hyvin tuon kuuluisan jumalattaren kaltainen, ei ainoastaan kauneutensa, vaan myöskin elintapojensa suhteen. Kun hän rakasti, rakasti hän aina mielettömän intohimoisesti. Mutta jos hänen lempensä sattui sammumaan, muuttui se vihaksi, katkeraksi ja kuolettavaksi vihaksi. Intohimo ei hänessä koskaan sammunut, se muutti vain väriä ja leimuamistapaa. Keneen se sattui, sen se poltti tavalla tai toisella.
Hän oli mennyt naimisiin sangen nuorena totellen sydämensä kehoitusta. Hänen puolisonsa, joka silloin oli ollut muhkea ritari, oli kuollessaan murtunut vanhus. Ja kuitenkaan ei tuo avioliitto ollut kestänyt kahdeksaa vuotta kauemmin. Sanottiin, että hänet oli myrkytetty, ja kenties kreivittären viini olikin ollut noitajuomalla sekoitettua.
Rouva Idalia oli niin mielistynyt olympialaiseen elämään, johon nimi hänet oikeutti, että hän risti poikansa Cupidoksi. Kastetta toimittavalle kauniille slovakialaiselle papille oli hän selittänyt, että Cupido on hyväilymuoto nimestä Kupa, joka, kuten tiedetään, on kristitty nimi ja on kuulunut eräälle kansalliselle marttyyrille. Pappi tyytyi siihen, ja siten saatiin Venus ja Cupido saman katon alle.
Poikaansa rakasti rouva oikealla apinanrakkaudella. Hän sai tehdä, mitä vain halusi. Ei edes rakkausseikkailujaankaan äiti häneltä salannut.
Teodor Dalnaki oli Idalian intohimon viimeinen kohde. Mutta kun mies ei vastannut hänen tunteisiinsa, raivostui nainen. Hän musersi säälimättä, repi rikki ja hävitti kaikki esteet, joiden hän vain luuli olevan itsensä ja rakkautensa välissä. Veren täytyi vuotaa, että Teodor tulisi erotetuksi rakastamastaan tytöstä, puolison täytyi mennä hautaan, jotta Teodor voisi astua hänen sijaansa. Ja nyt, kun Teodor oli ruvennut munkiksi, oli kaikki vaiva ollutkin turhaa.
Tuo rakastettu nuorukainen oli nyt hänen talonsa alituinen vieras, hänen pöytäkumppaninsa, mutta siitä huolimatta oli hän nyt hänestä kauempana kuin milloinkaan ennen. Ei mikään maallinen mahti, vaan taivaanvaltakunta, oli heidät erottanut.
Kuinka paljon suunnitelmia sepittivätkään nuo kuumeesta hehkuvat aivot poistaakseen tuon erottavan taivaanvaltakunnan!
Myöhäisinä, kuumina kesän iltahetkinä, kun kaikki oli hiljaa, kuultiin säännöllisesti munkin alakerrassa olevasta huoneesta äänekäs rukous psalmin sanoin: "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra!"
Samaan aikaan istui rouva avonaisella kuistilla ja lauloi harpun säestämänä tulista, polttavaa laulua, jossa hän ilmaisi kaipaavan sielunsa syvimmät tunteet. Lauluhan oli luotu sytyttämään rakkautta. Kunpa se nyt tapahtuisi! Vai oliko nuoren munkin sydän jo niin kuivettunut, etteivät sitä edes polttavat lemmenlaulutkaan voineet lämmittää?
* * * * *