"Minusta tuntuu, kuin pitäisi uskoa se, sillä olen tuon julman rouvan nähnytkin. Enkä suinkaan ainoastaan unissani, vaan todellisuudessa. Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suusta pursusi vaahtoa ja hänen hampaansa kalisivat julmasti vastakkain. Ja haavoitetussa kädessään oli hänellä neula, jolla hän aikoi pistää minua ohimoon."
"Älä sellaista ajattele, lapseni! Tuollainen on ainoastaan pelkkää mielikuvitusta."
Lapsi puristi molemmin käsin munkin kättä rintaansa vasten.
"Ethän poistu luotani?" pyysi hän. "Ethän salli sellaisen tapahtua?"
"Älä pelkää, lapseni! Olenhan luonasi aina, varjelen sinua, enkä salli, että hiuskarvaakaan päästäsi vahingoitetaan."
"Mutta minkä tähden et häntä rakasta? Eiväthän minun silmäni ole tiellä. Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä nojasin äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Hän ei päästänyt minua milloinkaan näkyvistään. Kun me sitten palasimme vaunuilla, suuteli hän minua alinomaa ja sanoi kultaiseksi pojakseen. Ja kun isäni joskus oli vihoissaan, vei äitini minut hänen polvilleen. Minä silittelin hänen poskiaan, kunnes hän leppyi. — Minkä vuoksi minä nyt olen muka niin paha ja hyleksittävä? Kenties sen vuoksi, kun sinä et rakasta äitiä. Rupea siis lempimään häntä! Heitä tuo munkkikaapu nurkkaan. Olen näkevinäni sinut jo komeana ritarina. Rupea siis todellakin sellaiseksi ja mene äitini kanssa naimisiin, että sitten oikein todenteolla pääset isäkseni. Silloin tulee äiti jälleen hyväksi ja alkaa pitää minusta uudelleen. — Tee siis pyyntöni mukaan!"
Munkki viihdytteli ja lohdutteli tuota kiihtynyttä ja säikähtynyttä lasta, kunnes tämä vihdoin nukahti.
Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä vielä hiljaiseen yöhön.
Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän poistui pojan vuoteen vierestä sinne, missä Idalia lauleli tähdille sielunsa sisimpiä tunteita.
Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmista ja saattoi hänet tuijottamaan terävästi eteensä.