Munkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.
Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt talutti häntä huoneeseen, puristaisi hänet kohta sen miehen rintaa vasten, jota hän rakasti niin tulisesti.
Mutta niin ei käynytkään. Munkki komensi vain hitaasti:
"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!"
"Minkä rikoksen? Sinähän tiedät jo kaikki!" sammalsi nainen kummastuneena ja vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.
"Rikoksen, jolla ei vielä ole nimeä. Suunnitelman, joka vasta on alkanut itää sielussasi. Pahuus on tukahdutettava silloin, kun se vielä on ajatuksena, ettei se pääse teoksi kehittymään. Siis puhu, mitä olet ajatellut!"
Idalia oli ensin vaiti muutamia silmänräpäyksiä, ikäänkuin hakeakseen jotakin pelastuksen tietä, mutta antautui sitten ja sanoi matalalla äänellä:
"Ajattelin tappaa lapseni."
"Kirottu olkoon sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy."
"Sellaista tapahtuu, kun tuli ja vesi ovat vastakkain."